Ulaanbaatar–Peking

 

Gobin autiomaassa ei sada talvellakaan. Lumettomuus näyttää junan ikkunasta siltä, kuin ulkona olisi lämmennyt, mutta maisema valehtelee. Pakkasen on oltava 40 tai 50 asteessa.

Ohi vilahtaa satoja kilometrejä oljenruskeaa tasankoa. Villihevoslaumoja, toppavaatteisiin puettuja laihoja lehmiä, kameleitakin. Kaikki syövät kuivaa, jäistä ruohoa ja lunta, kuulemma. On vaikea ymmärtää, miten ne pysyvät elossa.

Parin tunnin välein kohdalle osuu muutamasta talosta koostuva kylä. Juna pysähtyy. Kylät ovat roskaisia ja kärryt, ämpärit ja roskat lojuvat siellä täällä sikin sokin. Väittävät, että paimentolaiset eivät satojen vuosien saatossakaan ole oppineet pitämään pysyvää asutusta kotinaan, ja siksi he eivät pidä kylistään huolta.

Mongolian ja Kiinan rajalla raideleveys muuttuu, joten juna nostetaan ilmaan ja sen renkaat vaihdetaan.

Aamulla heräämme vaikuttavaan vuoristomaisemaan. Pysähdymme vain kerran ennen Pekingiä.

Sitten olemme perillä.

 

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran 19.1.2013.