Musiikkielämyksiä ilmoitustaululta

Tapahtui viime torstaina: Normi päivä. Riennän yliopistolle, puolijuoksua ovesta sisään, matkalla luennolle, josta olen jo pari minuuttia myöhässä. Mutta eipä ole niin kiire, ettenkö huomaisi juoksuvauhdistakin tätä näkyä ilmoitustaululla:

Jarrut pohjaan. Lippu livahtaa laukkuun. Hetkellinen onko.tämä.totta-ravistelu, äänetön riemun kiljahdus. Juoksujalkaa luentosaliin. Jään takariviin ja hypistelen vain keikkalippua hymyillen, enkä oikeastaan kuule mitä luennoitsija puhuu. 

Tiesin keikasta etukäteen, ja se kiinnosti, mutta en ollut hankkinut lippua, koska keikkalippuja oli sen sijaan jo ostettuna seuraaville kahdelle päivälle. Ajattelin siis säästellä voimia viikonloppuun, enkä tiennyt ketään kiinnostunutta kaveriakaan seuraksi. Mutta kun ilmainen lippu tupsahti käteen, ei enää painanut huoli jaksamisesta. Luonnollisesti menin keikalle. Yksin meneminen hieman epäilytti, mutta niinpä vaan – ensimmäistä kertaa elämässäni – menin keikalle yksin. Ja jorasin, ja hymyilin, ja se oli itse asiassa aivan mahtavaa.

Koska rahaa sattumoisin säästyi keikkalipusta, piti sama 20 euroa sijoittaa tietenkin älppäriin, kuten tapana on. Tukekaa taiteilijoita, käykää konserteissa ja maksakaa musiikistanne jookos!