Nyt Muurarilla entistä laadukkaampaa läppää!
Aika avata esirippu, ja paljastaa koko tarina blogitauon takaa. (Luvassa on melko shokeeraavaa informaatiota kolmen viikon sairaalaretkeni tapahtumista, mutta älkää peljätkö! Lupaan, että lopussa palataan positiivisiin, hyväsydämisiin tunnelmiin.)
Marraskuun toisena päivänä jouduin täysin yllättäen sairaalaan. Kaikki alkoi iltalenkillä, kun yhtäkkiä, vain sekunneissa, oikeasta silmästä lähti näkö täysin mystisesti. Lähdimme päivystykseen, ja silmälääkäri totesi oikeassa silmässä keskusvaltimotukoksen. Silmälääkärin vastaanotolta jouduin sitten jäämään saman tien sairaalaan vuodelepoon mahdollisen veritulppariskin vuoksi.
Minulla on synnynnäinen sydänvika, jota alettiin heti epäillä todennäköisimmäksi tukoksen aiheuttajaksi. Sydänviastani en ole aiemmin vaivautunut täällä kertomaan, sillä se ei ole tähän mennessä oikeastaan vaikuttanut elämääni millään tavalla. Kontrollikäyntejä kardiologilla on ollut säännöllisesti, mutta vian ei odotettu aiheuttavan ongelmia tai vaativan toimenpiteitä, tai ei ainakaan näin nuorella, terveellä naisella. Diagnoosini, kaksipurjeinen aorttaläppä, on hyvin yleinen sydänvika, mutta sitä joudutaan yleensä korjaamaan vasta eläkeiällä.
Muutamia päiviä tutkimuksia ja pari mutkikasta käännettä myöhemmin päädyttiin lopulta tulokseen, että läppäni pitää vaihtaa mekaaniseen kiireellisesti. Niimpä marraskuun kahdeksantena olin avosydänleikkauksessa, jossa vanha, itse asiassa vain yksipurjeinen, kalkkeutunut läppä poistettiin ja korvattiin tekoläpällä. Tekoläppä on simppeli, erittäin varmatoiminen varaosa, jonka on testattu kestävän muutama sata vuotta työssään, joten sinänsä huolta ei enää ole. Läppä toimii nyt lopun ikääni.
Leikkauksesta toipuminen sujui muuten hyvin, mutta vielä yksi vastoinkäyminen oli kohdattava. Sydämeni sinusrytmi ei koskaan palautunut, joten marraskuun 19. tehtiin vielä toinen operaatio, asennettiin nimittäin pysyvä sydämentahdistin. Tahdistimen asennus oli juuri kokemaani avosydänleikkaukseen verrattuna ”pikkujuttu”, joskin hieman epämiellyttävää. Hereillä, paikallispuudutuksessa tehty päiväkirurginen toimenpide ei vaatinut pitkää toipumista, seuraavana päivänä olisi periaatteessa voinut lähteä kotiin, joskin olin itse (muista syistä) sairaalassa vielä yhden yön lisää.
Kolme päivää sitten pääsin siis kotiin, mutta sairausloma jatkuu koko talven ajan. Saan kuitenkin elellä ihan normaalisti, muutamia ensimmäisten viikkojen rajoituksia lukuunottamatta. Kävelylenkkejä saa ja pitää tehdä, mutta muuta liikuntaa pitää odotella pari kuukautta. Kolmen kuukauden jälkeen saan sitten taas tehdä ihan mitä huvittaa. Isoista operaatioista huolimatta – tai juurikin niiden ansiosta – voin jatkaa aivan normaaliin tapaan elämääni ilman sen kummoisempia rajoituksia.
Hearts – all different, all equal ;-)
Sellainen oli se lyhyt versio tapahtumista. Nyt opettelen arkisia askareita täällä kotona hiljalleen. Rintalastani on niitattu teräksellä kasaan, sydämessä on pari kallista varaosaa, ylävartalon liikkuvuus on toistaiseksi hieman rajoittunutta, oikea silmä on edelleen lähes sokea. Mutta sama vanha tuttu, naivi ja onnellinen Muurari täällä kirjoittelee. Muuri on jatkossakin Onnellisuusblogi, siitäkin huolimatta, että myös Sydänblogi on ihan hauska termi.
Huomenna kerron teille toisen tarinan, joka on puolestaan hurjan iloinen! Sellainen, joka varsinkin kuuluu Onnellisuusblogiin, ja joka takaa, että juttuaiheita on varastossa muitakin kuin sydänkirurgia.
Tervetuloa takaisin toipuvan Muurin kyytiin! :-)