Olisin voinut vaipua transsiin Montmédyssa
Lupasin viime viikolla vielä yhden jutun Ranskan matkaltamme. Juhannusmatkamme koostumus oli siis lentää Tampereelta Frankfurt Hahniin, napata vuokra-auto alle ja hurautella Pariisin suuntaan muutaman pit stopin kautta. Ensimmäinen kohteemme oli Luxembourg, josta jatkoimme sitten Champagnen alueelle. Asetimme navigaattorin välttämään moottoriteitä, jotta ehtisimme nauttia myös maisemista. Matkalla Luxembourgista kohti seuraavaa kohdettamme (pieni Fleury la Rivièren kylä, missä majoituimme) näimme jo kauas tielle kukkulan päällä sijaitsevan linnakkeen. Päätimme käydä spontaanisti kurkkaamassa sitä, vaikkemme tienneet mikä tuo paikka oli.
Kävi ilmi, että La Citadelle de Montmédy on hyvin kummallinen, raunioitunut linnake. Sellainen, vähän kuin kukkulan päälle rakennettu pieni Suomenlinna, joka on vuosikymmeniä sitten pommitettu tuusannuuskaksi, ja on sittemmin vain rapistunut yhä enemmän. Alueella oli mm. vanhoja muureja, sekä majataloja, joista oli jäljellä vain yksi seinä. Ja kirkko, tietenkin (Ranskassa on kirkkoja kaikkialla). Aluetta aiotaan muutamista kylteistä päätellen entisöidä, mutta erittäin rempallaan kaikki vielä oli.
Sitten löytyi tämä pieni kuvissa näkyvä taidegalleria. Olimme jo kierrelleet linnakkeen alueella jonkin aikaa, ja olimme jo poistumassa autolle, kun viimeisessä nurkassa huomasin juuri avautuneen oven, sekä naisen, joka ripusti taulua kiviseinään. Hän oli laittanut jotakin ihanaa pianomusiikkia soimaan ja kantoi rauhallisesti ulos tauluja, joita ripusti ulkoseinään yksi kerrallaan.
Tuleeko muille ihmisille niitä hetkiä, että kaikki ympärillä tapahtuva alkaa näyttää hidastetulle, eikä enää kuule mitään, vaan vaipuu sellaiseen ”tilaan”? Minulle tuli tuossa gallerian pihassa sellainen hyvin epätodellinen olo. Tuli sellainen olo, että voisin seistä tässä koko päivän ja tuijottaa tätä galleriaa. Pelkkien kuvien perusteella se tunnelma ei varmasti välity, mutta se musiikki, muuten niin rauhaisassa ympäristössä, meni jotenkin ytimiin. Naisen olemus oli kuin koreografiasta, kun hän taulu kerrallaan käveli ulos tuosta ovesta, huolellisesti asetteli taulun paikoilleen, ja käveli takaisin sisään.
Olimme jo auton vieressä ja olimme jo päättäneet jatkaa matkaa, joten nappasin vain muutamia kuvia, ja hyppäsimme autoon. Nyt jälkeenpäin harmittaa, etten mennyt tutustumaan galleriaan lähemmin. Toisaalta hullaannun täysin kun vain kuvittelen, miltä sisällä näyttää, mitä keskusteluja olisin käynyt ruskeapukuisen naisen kanssa, olisinko ehkä innostunut ostamaan jonkun taulun. Ehkä kuvitellut tapahtumat ovat parempia?
Terveisin, nimim. Pidätte Varmaan Hulluna.
