18kk sitten…

…mieheni vihjasi potevansa vauvakuumetta. Itse en ollut asiaa sen kummemmin asiaa ajatellut, mutta se kyllä tarttui minuun. Olimme juuri selvitelleet välejämme kriisistä, joka meinasi johtaa teiden erkaantumiseen. Koin tuolloin, ettei suhteemme ollut riittävä, enkä saanut tarpeeksi huomiota, josta syystä olin kääntämässä kelkkaa tyysti toiseen suuntaan. Rehellisesti kertoen, kyyneleet vierii kasvoilleni, kun muistelen tuota hetkeä ennen isoa päätöstä. Mutta se mikä ei tapa, vahvistaa ja uhkarohkeina päätimme kokeilla onneamme tai turmiotamme, silloin asiasta ei ollut varmuutta kumpaa se olisi. 

Todella pian tiesin olevani raskaana. Olen todella malttamaton persoona ja omien laskelmieni mukaan tein ensimmäisen testin jo kun viikkoja oli vain neljä takana. Muistan ostaneeni testin kauppakeskuksen apteekista koulun jälkeen ja kävin myös kyseisen kauppakeskuksen vessassa testin jo tekemässä. Negatiivinenhan se oli, mutta sisimmissäni tiesin uuden elämän kasvavan sisälläni. Vasta kolmannella testillä tulos oli positiivinen, kuukautisten mukaan viikkoja oli 5+4 (oikeasti niitä olikin viikko vähemmän). Olin vasta aloittanut opinnot uudessa koulussa liiketalouden parissa. En tosin siitä oikein tykännyt, vaikka pärjäsin. Raskaaksi tullessa, jätin opinnot siihen. Aiemmin olen käynyt lukiota 4 vuotta, ilman valmistumista. Tänä päivänä kadun asiaa syvästi, koska jäljelle jäi vain muutama kurssi ja yksi aine kirjoitettavaksi. Mutta olin nuori, tyhmä ja rakastunut. Syksyllä ajattelin korjata virheeni ja suorittaa lukion loppuun. Eikä ajatus kesken jäämisestä enää harmita niin paljoa, kun on nähnyt miten monet uudelleen kouluttautuvat. Ainakin olen saanut aikaa miettiä tulevaa alaani.

Mutta takaisin raskauteen… itse olin iloinen asiasta varmuuden saadessani. Porukoilleni se oli pienoinen hämennys, sillä 14 vuotta vanhempi siskoni odotti myös esikoistaan samaan aikaan. Kuinka koomista se onkaan kun serkuilla on ikäeroa vain 2 päivää, eikä asiaa kyllä edes suunniteltu. Joten tuleville isovanhemmille se oli pienoinen shokki, kun ei lapsenlapsia entuudestaan vielä ollut ja kohta niitä olisikin kaksin kappalein. Mieheni ei enää ollut kovinkaan varma asiasta, että meille tulisi lapsi huolehdittavaksi. Meillä ei ollut asuntoa (asuimme miehen porukoilla), minulla oli opinnot kesken, eikä tuloja ja suhde oli vielä hieman epävakaalla pohjalla aiheuttamani epäluottamuksen johdosta. Kävimme välillä itkuisia riitoja asiasta, olimmeko valmiita vanhemmiksi. Itse koin sillä hetkellä kun näin plussatestin, ettei mikään voisi horjuttaa minua luopumaan äitiydestä. Onnesta miehenikin tuli järkiinsä, ja saamme yhdessä kasvattaa aivan ihanaa pientä poikaa.

Jotenkin sitä on vain selvinnyt tähän asti. Vaikka rahaa ei ollut, pojaltamme löytyy kaikki oleellinen sekä vähän enemmänkin, löysimme katon pään päällemme, ehkä vähän viime tipassa ja pienellä kiireellä, mutta kuitenkin. Muutto omaan kotiin paransi selvästi välejämme. Vielä kun saisin omat asiat kuntoon ja alkaisi tienata rahaa. Yksi ongelmistamme, joka on oikeastaan minun ongelmani, on rahan käyttö. Ostan liikaa siihen nähden mitä tienaan (niin, enhän minä vielä edes tienaa…).

Tuntuu, että odotusajasta olisi jo valovuosi. Pidin koko raskauden ajan viikottaista päiväkirjaa tuntemuksista ja tapahtumista, etten unohtaisi niitä täysin. Nyt kun ulkomuistista yritän muistella sitä aikaa, eikä siitä ole kuin vuosi, on se melkoisen vaikeaa. Tuntuu kuin tuo pikkumies olisi aina ollut seuranamme. Muistan olleeni hyvin tunteellinen ja potevani ”pientä” mustasukkaisuutta, mikä varmaan osakseen on aiheuttanut pieniä konflikteja. Olin myös kova syömään. Tunsin olevani aina nälkäinen. Siksi varmaan raskauskiloja tulikin se +20kg… Söin vähän miten sattui, paljon makeaa, mistään piittaamatta ja ajatellen, että kyllä se lähtee itsestään. Kyllähän oma osansa lähtikin nopeasti mitään tekemättä, mutta kyllä se myös herätti kiinnostuksen liikuntaan. Tätä kyllä edes auttoi myös heikko itsetunto peruskoulu ajoilta, jolloin olin lievästi ylipainoinen ja kiusattu. Koko suhteemme ajan olin tekemättä oikeastaan mitään, mutta tänä päivänä käyn säännöllisesti salilla, sekä juoksen 10km juoksulenkkejä. Myös ruokailutottumukset ovat menneet uusiksi. Kerrottakoon niistä enemmän myöhemmin.

Olen omasta mielestäni kasvanut äidiksi hyvin. Siihen on etukäteen vaikea valmistautua, mutta kyllä kun sen oman pienen näkee ensimmäistä kertaa, ne äidin vaistot heräävät viimeistään sieltä syvältä sisuksista henkiin. En ikinä stressannut synnytystä, vaan sitä, miten minä pärjäisin sen uutukaisen kanssa ja osaanko tehdä kaiken oikein. En ollut koskaan vaihtanut vaippoja, saati edes koskenut niin pieneen ihmisen alkuun. Meni melkein vuorokausi, ennen kuin uskalsin koskea ja ottaa oman pienen lapseni syliin ilman, että ketään oli vahtimassa. Raskauden aikana koin useita yömyöhäisiä miettimishetkiä, olisinko valmis siihen kaikkeen, tuleeko minusta hyvä äiti, entä jos en haluakaan vielä olla äiti… Sekin varmasti osaksi hormonaalista valmistautumisprosessia, mutta pisti kyllä toden teolla miettimään asioita kunnolla puolin ja toisin.

Olin elänyt ennen raskautta melkoisen leppoista elämää. Valvoin yömyöhät koneella istuen ja pelaillen, käynyt ehkä silloin tällöin koulussa ja vähät välittänyt mistään. Raskauden aikana tajusin, ettei niin voi jatkua, eikä lapsen kanssa tietenkään pystyisikään. En voisi enää kuvitella eläväni niin väliinpitämättömästi itseäni ja muita kohtaan. Nyt sen vasta olen ymmärtänyt, että olin ehkä lievästi koukussa tietokoneeseen (tietenkin, kun ei elämässä oikein muuta sisältöä ollut), ja vanhemmuus on kyllä avannut silmät siinäkin asiassa. Kyllä suon itselleni pieniä hetkiä koneen ääressä, kun poika nukkuu, mutta asioilla on tietty tärkeysjärjestys. Ja itse asioita kokeneena haluan pojan kasvaessa tukea ja pyrkiä hellävaraisesti neuvomaan oikeaan suuntaan, ettei hän toistaisi samoja virheitä kuin äitinsä. 

Äidiksi tulo kyllä avasi silmäni kaikinpuolin ja nosti minut takaisin tähän hetkeen. Yhtäkkiä sillä miten asiat tekee, onkin valtavasti merkitystä ja elämään on löytynyt se oma rytminsä. Tietenkin muutoksia on vielä luvassa, kun syksy saapuu ja opinnot alkavat. Mutta nyt mikään ei voita sitä isoa hymyä pojan kasvoilla, kun löytää hyvän otteen äidin tukasta ja kiskaisee oikein kunnolla, niin että äitiin sattuu<3