Tähän aikaa vuodesta moni opiskelija miettii seuraavaa kesää. Erityisesti ne, joilla ei ole vanhaa työpaikkaa, johon mennä, tai osa-aikaista työpaikkaa, jossa voi tehdä enemmän vuoroja kesällä.
Olen ollut jo useamman kesän putkeen töissä samassa paikassa, ja olen varma, että jos soittaisin tutulle esimiehelle ja kysyisin kesätöistä, saisin jonkunlaisen sopimuksen taas seuraavaksi kesäksi. Mutta onko se röyhkeää minulta haluta jotain vaihtelua? Haluan oppia jotain uutta, tutustua uusiin ihmisiin (ei sillä että edellisessä ei olisi ollut ihania ihmisiä), vaihtaa ympäristöä ja saada laajempaa työkokemusta. Haluan myös haastaa itseni todelliseen työnhakuun.
Juuri nyt olen myös kokenut uudenlaisen ajatuksen: mitä jos hakisin osa-aikaisia töitä opiskelujen ohelle? Aikaisemmin olen ajatellut, että jos vain pystyn säästöjäni käyttäen keskittymään täysin opiskeluun, käytän sen mahdollisuuden. Opiskelijaelämä on ihanaa, vapaata, itsensä löytämistä, itsensä haastamista ja mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä. Minä olen heti opiskelujeni alettua pyrkinyt olemaan kaikessa mukana ja tekemään itselleni uusia asioita. En koe, että olisin hukannut tai käyttänyt väärin kumpaakaan: aikaa tai rahaa. Elän ehkä elämäni parasta aikaa, ja jos pystyn nauttimaan siitä ilman työn tuomaa väsymystä, miksi kiusaisin itseäni?
Valmistumisen myöhästyminen saattaa viivyttää myös kokopäiväiseen työhön pääsyä, jolloin menetän siellä päässä rahaa ja aikaa. Opintotukea ei saa kuin sen viisi vuotta, joten olisin opintojen viivästyessä ilman tukea ja saattaisin joutua käymään töissä gradun vääntämisen ohella. Se ei kuulosta tehokkaalta. Toisaalta töiden tekemisestä saattaa olla hyötyä opiskelujen ohella: tutkimusten mukaan opiskeluaikana työkokemusta hankkineet ovat paremmassa asemassa työmarkkinoilla opiskelujen päätyttyä.
Rakastan suuresti opiskelijaelämää, mutta välillä kyllä haaveilen siitä, että pääsen oikeisiin töihin, jossa oikeasti viihdyn, saan arvostusta ja pääsen tienaamaan mukavasti.
Tällä hetkellä kuitenkin yritän löytää kesätöitä. En ole ehtinyt hakea erityisen aktiivisesti vielä, koska opiskelut ja järjestötoiminta (ja uusi blogi) vievät aikaa. Olen myös hieman nirso töiden suhteen, valitettavasti. Olen ollut paskaduuneissa ja aivottomissa duuneissa, ikävissä työympäristöissä ja myös kaukaisissa töissä, joissa päivittäin työmatkaan on mennyt lähes kolme tuntia. En välttele kovaa työtä, mutta koen, että sen täytyy myös antaa minulle yhtä paljon kuin minä annan omia voimavarojani työlle. Tiedättekö mitä tarkoitan? Jos teet työtä, mitä rakastat, voit tehdä sitä paljon enemmän. En oleta löytäväni unelmatyötäni kesäksi 2014, mutta en halua myöskään viettää ensi kesää ärtyneenä tai alakuloisena.
Työnhaku on oma taiteenlajinsa, todella. Se on kilpailua, jossa on säännöt, ja jossa sinua arvostellaan menneisyytesi ja habituksesi perusteella. Hakemusten kirjoittamisessa minua ei häiritse itsensä kehuminen, vaan se, että pitää kirjoittaa itsestään valikoivasti tiettyyn sävyyn. Jos vaikka olisin ujo, en voisi ikinä kirjoittaa sitä mihinkään, enkä näyttää ujouttani työhaastattelussa. Ujous on kuitenkin temperamenttipiirre siinä missä ulospäin suuntautuneisuuskin, mutta toinen on parempi piirre työnhaussa.
Ymmärrän, että on vaikeaa päättää yhtä pätevistä hakijoista muun kuin yleisen vaikutelman perusteella, mutta silti se tuntuu peliltä, jossa voittajat on päätetty jo etukäteen. Tai peliltä, jossa parhaiten huijauksensa peitellyt voittaa.
kuva
