Psykoterapiaa ja kadotetut muistot
Vuoden 2016 aikana kävin useita kertoja lääkärissä vatsakipujen takia. Kun useiden tutkimusten perusteella ei löytynyt mitään selittävää syytä vatsakivuille, päädyimme lääkärin kanssa siihen vaihtoehtoon että oireeni ovat psykosomaattisia. Sain lähetteen Tikkurilan mielialahäiriöpoliklinikalle.
Istuin aulassa ja odotin että minut kutsuttaisiin sisään. Tilanne jännitti minua todella. Katselin ympärilleni ja mietin aikaisempia kokemuksiani mielenterveyden hoidosta. Kun minut pyydettiin sisälle, kävi kaikki hyvin luonnostaan. Puhuin paljon ja kerroin avoimesti itsestäni ja taustastani. Ensi alkuun kyseltiin olisinko halukas aloittamaan lääkityksen, en ollut. Kerroin halustani oppia tuntemaan itseni, pääsemään yli traumoistani ja elämään vapaana ilman menneisyyden tuomaa taakkaa. Sain kehuja sillä olin ”terapioinut” itseäni hienosti siihen asti ja tunnistin jo joitain asioita missä tulisin tarvitsemaan tukea. Lääke vaihtoehdosta luovuttiin. Sain lähetteen psykoterapiaan, sillä tulisin hyötymään koska olin itse aktiivinen asian suhteen.
Tällä tarkastelu jaksolla tuli kuitenkin ilmi asioista, jotka laittoivat minut sekä psykologin pohtimaan. Olen käynyt säännöllisesti psykoterapiassa 14-18-vuotiaana. Näistä käynneistä ei kuitenkaan ole saatavilla minkäänlaisia kirjallisia todisteita. Myöskään vanhempani eivät tiedä näistä käynneistäni mitään. Hoitoani ei myöskään ole kukaan maksanut. Hoitoni siellä oli myös hyvin epämääräistä. Kun nuorena 18-vuotiaana ilmoitin minua hoitavalle ihmiselle että olen vaihtamassa paikkakuntaa, sillä muutan minua reilusti vanhemman miehen perässä ja aloitan uuden elämän. Hän kannusti minua hankkimaan lapsen ja miettimään opintojani vasta sen jälkeen. Viikottaiset tapaamisemme näiden vuosien aikana koostuivat minun villeistä ihmissuhde seikkailuistani. Tässä hetkessä pohdin, oliko se todella oikea tapa työstää asioita. Nauran, etten miettisi sitä onko tämäkin vain yksi niistä ”huonoista vitseistä” elämässäni. Kuinka usein ajattelenkaan sitä miten yhden ihmisen elämässä voi tapahtua niin paljon uskomattomia asioista. Ehkä tämäkin on yksi niistä asioista, joista en koskaan saa tietää.
Toinen asia josta puhuimme paljon tämän jakson aikana, oli se etten muista paljoakaan ennen 13-vuoden ikää. Lähes jokainen ennen sitä tapahtunut muisto liittyy isääni. Isäni ja äitini ovat kuitenkin eronneet ollessani 6-vuotias ja sen jälkeen isä on ollut huomattavasti vähemmän osana elämääni. Lapsuuteni on samaan aikaan asia joka kiinnostaa minua kovasti, mutta myös jotain mitä pelkään. Onko siellä jotain miksi en haluakaan muistaa? Miksi minä en ylipäätään muista mitään? Psykologin mielipide asiaan oli että olen vakavasti traumatisoitunut enkä siksi muista. Minä en kuitenkaan halua niellä mitään ennen kuin olen pureskellut sen. Joten en halua tyytyä siihen vastaukseen, vaan sinnikkäästi tahdon kaivaa muistoni taas esiin sieltä minne olen ne piilottanut. Usein haluaisin kysellä asiasta veljeltäni, isältäni ja äidiltäni. Ongelmani on kuitenkin se etten luota vanhempieni sanoihin. Veljeni on minua 13 vuotta vanhempi ja on suurimman osan lapsuudestani elänyt jo omaa elämäänsä. Ajattelen myös ettei ole tarkoituksenmukaista rakentaa muistojani uudestaan muiden tarinoiden pohjalta.