Alussa

Vuosi 2015 alkoi eri tavalla kuin mikään aikaisempi. Olimme juuri saaneet esikois poikani isän kanssa tietää raskaudesta. Pelotti mutta olin onnellinen raskaudesta. Tätä olin odottanut 13-vuotiaasti asti. Olin halunnut oman lapsen, joka saisi minut tuntemaan itseni arvokkaaksi, hyväksi ja rakastetuksi. Tätä en silloin vielä tiedostanut.

Oma perhe oli suurin toiveeni. Aika pian huomasin kuitenkin ettei asia ole niin kuin olin kuvitellut. Ei ollut tulossa onnellista pientä perhettä. En tuntenut itseäni enkä sitä ihmistä jonka kanssa elin. Kumpikin meistä rupesi voimaan huonosti. Minä sen takia etten kokenut tulleeni rakastetuksi siinäkään ihmissuhteessa. Olin kaatanut vastuun minun rakastamisestani yhden ihmisen niskaan enkä ymmärtänyt omaa vastuutani. Aloin vihaamaan itseäni ja omaa kehoani vaikka se oli luomassa maailmaan pientä ihmettä. Koin olevani ruma ja vastenmielinen kehoni muuttuessa raskauden aikana. Läheisyys parisuhteessa katosi emmekä puhuneet enää sitä vähääkään mitä ennen. Terveydenhoitaja yritti patistaa lenkille mutta minä vain nukuin, söin ja itkin huonoa oloani. Odotin poikaani, joka pelastaisi minut ja kertoisi rakastavansa minua. Olin yksin kaupungissa jossa minulla ei ollut ystäviä koulun ulkopuolella. Vanhaan kaupunkiin jääneet kaverisuhteet hävisivät vähitellen. Itkin useita kertoja äidilleni puhelimessa että minua pelottaa. En kuitenkaan kertonut tunteistani avoimesti, häpesin ja olin pettynyt.

Syksyllä poikamme syntyi. Muutaman päivän ajan asiat näyttivät lähtevän sujumaan hyvin. Vauvallemme alku ei ollut helpoin ja hän tarvitsi hoitoa, jonka vuoksi viivyimme sairaalassa lähes viikon ennen kotiutumista. Kotona kuitenkin huomasin ettei kaikki ollut hyvin. Pojan isä oli edelleen etäinen. Viihtyi paremmin jossain muualla kuin kotona kanssamme.

Olimme molemmat vanhemmat lähtöisin rikkinäisistä perheistä. Saimme osaksemme paljon ikäviä sanoja, koimme vaikeita tilanteita jotka myös rikkoivat meidän vanhempien välistä suhdetta. Lopulta minä näin parhaaksi etteivät isän vanhemmat tapaa lasta uhkaavien tilanteiden vuoksi.

Kuukausia kului, olin pettynyt ettei haaveeni onnellisesta ja turvallisesta perhe-elämästä toteutunut. Mitä enemmän petyin siihen etteivät odotukseni toteutuneet, sitä enemmän tunsin vihaa. Tuntui että heräsin joka aamu samaan painajaiseen. Aloitin aamuni katsomalla itseäni peilistä ja ajattelemalla itsestäni todella rumasti. Näin itsessäni vain puutteita, koska en vieläkään kokenut tulleeni rakastetuksi.

Hain apua neuvolasta sekä pariterapiasta. En kuitenkaan osannut puhua tunteistani sillä en ymmärtänyt niitä itsekkään. Olin hädissäni kun ymmärsin etten saa tilannetta pelastettua. Tilanne vain paheni. Kotimme täyttyi riidoista. Aloin kärsiä erilaisista pelkotiloista. Sulkeuduin vessaan lapsen kanssa, enkä uskaltanut tulla esiin koska pelkäsin mieheni satuttavan meitä. Sillä tavalla hän ei kuitenkaan koskaan ollut toiminut vaan tilanteet olivat täysin kuviteellisia. Iltaisin suljin verhot, seisoin makuuhuoneemme nurkassa katsomassa huoneen ovelle ja nukkuvaa lastamme. En uskaltanut liikkua huoneesta, ettei kukaan näkisi meitä ja tunkeutuisi kotiimme. Tämä pelko syntyi ikävästä tilanteesta isovanhempien kanssa.

Vaikka olin tutustunut uusiin ihmisiin äidiksi tulemisen myötä, en silti pystynyt kertomaan tilanteestani avoimesti kenellekään. Kaikki muut näyttivät olevan niin onnellisia. Minä häpesin omaa tilannettani.

Lenkkeilystä tuli henkireikäni ja ulkoilimme paljon päivittäin. Aloin rukoilla jumalaa, pyysin apua tilanteeseen. Halusin kaiken jo päättyvän ja olla onnellinen.

Pian  kuitenkin aloin kokea jotain mikä pelotti minua todella paljon. Tuntui kuin olisin alkanut näkemään asioita tarkemmin, erityisesti taivaan ja muut ihmiset. En uskaltanut enää katsoa lastani tai muita ihmisiä silmiin. Pilvet tuntuivat olevan jotenkin todella lähellä. Aloin kulkea lenkimme siitä eteenpäin piiloutuneena takkini hupun sisälle. Ajattelin tulleeni täysin hulluksi enkä uskaltanut puhua asiasta kenellekään.

Tuli kesä, poikamme ensimmäinen syntymäpäivä lähestyi. Riitamme olivat vain pahentuneet. Aloin tulla agressiivisemmaksi pojan isää kohtaan. Isä häipyi kesken riitojemme minne milloinkin. Pojan isä alkoi käyttää alkoholia, ilman että hallitsi käytöstään päihtyneenä. Poikamme eli riitojen keskellä. Olimme kaikki väsyneitä. Heinäkuussa yhden riitaisan illan jälkeen päätimme vihdoin erota. Ennen tätä hetkeä huusin hänelle tappavani hänet, mikäli hän ei lähtisi heti asunnostamme. Siinä hetkessä minusta todella tuntui siltä. Kuin kaikki sisälläni ollut viha olisi räjähtänyt sisältäni.

Kirjoitaessani tätä ymmärrän jo enemmän tunteistani ja mistä ne syntyivät kertomissani hetkissä. Ymmärrän kuinka vaadin muita ihmisiä kertomaan minulle sen että olen arvokas. Ymmärrän sen että seurustelusuhteeni perustuivat tarpeelle saada oma lapsi. Ymmärrän nyt kuinka olen oman perheen ja lapsen kautta kaivannut elämääni pysyvyyttä. Ymmärrän että kaiken sen vihan avulla sain voimaa nousta rohkeuteen, ylös häpeästä, apatiasta, surusta ja syyllisyydestä. Uskalsin erota vaikka se pelotti minua niin paljon että odotin vuoden ajan saavani tarpeeksi rohkeutta ottaa sen askeleen.

Tästä alkaa tarinani siitä kuinka heräsin tuntemaan ja näkemään elämän siten miten koen sen tässä hetkessä.

Sandra