Isän rakkaus

Ensi kuussa juhlitaan isänpäivää. Se on päivä joka koskettaa minua joka vuosi enemmän. Se koskettaa niin paljon kuin uskallan antaa sen luvan koskettaa. Isä on hahmona sellainen johon olen lähtenyt rakentamaan tietoisesti suhdetta vasta kasvaessani aikuiseksi. Olen itkenyt ne loputtomalta tuntuvat itkut jotka nousevat kaipuusta isän lähelle. Sitä itkua tuntuu riittävän loputtomiin. Olen nyt nainen joka pystyy jo myöntämään että kaipaa isäänsä loputtomasti. Olen nainen joka myös ymmärtää ettei kukaan koskaan pysty täyttämään sitä isän kaipuuta minussa. Olen siitä hyvin onnellinen että olen oman mieheni kautta saanut antaa tämän pienen tytön minussa kokea miehen rakkautta. On tuntunut hyvältä saada olla rehellinen hänelle riitä tarpeesta. On tuntunut hyvältä antaa itseni kokea. Kuitenkin vain minä olen vastaus siihen isän kaipuuseen.

Minulle isä on merkinnyt aina turvaa ja isän läsnäolon puuttuminen sitä turvattomuutta joka minussa on. Olen muistellut niitä lapsuuden ja nuoruuden hetkiä kun olen yksin itkenyt ja toivonut että isä auttaisi minua, veisi minut turvaan. En silloin koskaan osannut sanoa sitä hänelle. En ole uskaltanut turvautua häneen. Olen ollut vihainen ja surullinen. Olen kokenut itseni arvottomaksi ja näkymättömäksi. Olen aina kaivannut sitä että isä kertoisi minulle että olen hyvä ja rakastettava. Olen myös kertonut isälleni näistä tarpeista nyt aikuisena. Sekin on ollut tärkeää koska olen saanut kokea ettei hän pysty antamaan minulle tarvitsemaani. Totuus on että kukaan muu ei voi rakastaa minua ja arvostaa minua niin että kokisin itseni riittäväksi. Kukaan ei pysty antamaan minulle sitä turvallisuuden tunnetta. Vain minä voin antaa sen itselleni.

Olen saanut nähdä että Isä on hyvin laaja käsite. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa olla isä. Olen käyttänyt rutkasti energiaa vastustaakseni omien lapsieni isejä. Olen kertonut kuinka vääränlaisia he ovat. En ole antanut heidän rakastaa poikiaan omalla tavallaan.

Olen kiitollinen että olen alkanut päästää irti. Olen alkanut ymmärtää että jokaisella miehellä, isällä ja isoisällä on lapsieni elämässä oma tarkoituksensa. Niin myös minun elämässäni. Olen alkanut päästää irti siitä että pyrin hallitsemaan sitä että minun lapseni eivät tulisi kokemaan sitä tuskaa jota minä olen kokenut isän läsnäolon puuttuessa. Ajatus siitä että olen yrittänyt estää sen, tuntuu tässä hetkessä hullunkuriselta sillä pitkään latelin ehtoja kuinka heidän tulisi täyttää tietyt vaatimukseni jotta he saisit rakastaa lapsiaan. Olen pelännyt niin paljon että lapseni kokevat sen saman surun kuin minä. Kaikessa siinä vihassa näitä isejä kohtaan on ollut kyse vain minusta itsestäni, ei heistä ja heidän lapsistaan. Tällä käytökselläni olen myös toistanut sitä samaa kaavaa ja mahdollistanut sen että lapseni ei saa kokea sitä isän rakkautta heidän tavallaan.

Olen saanut lapseni kahden miehen kanssa. Kahden erilaisen miehen kanssa. Nyt ymmärrän että se on rikkaus eikä kenenkään isyys sulje toisen isyyttä pois. Kun katson esikoistani hänen biologisen isänsä sylissä, tunnen kuinka sydämeni pakahtuu siitä rakkaudesta joka heidän välillään on, kaikista niistä haasteista ja kilometreistä huolimatta. Tälle rakkaudelle minä olen halunnut sanoa ei mutta en enää. Esikoiseni ollessa pieni, tuli hänen elämäänsä myös toinen mies joka halusi uskaltaa avata sydämensä tälle lapselle. Esikoisellani on siis kaksi isää. Kumpikin heistä täyttää hänen elämässään oman paikkansa. Ne roolit ovat erilaiset mutta silti yhtä tärkeitä. Poikani ovat hyvin kauniita ja viisaita pieniä ihmisiä. Olen onnellinen että myös heidän isänsä saavat oppia heidän kauttaan maailmasta.

Nämä miehet, heidän isänsä ja minun isäni ovat kaikki uskomattoman sydämellisiä ihmisiä. Jokaisella heillä on omat haasteensa olla mies tässä maailmassa. Jokaisessa heissä on herkkyyttä ja voimaa. Toivon että jokainen näistä miehistä uskaltaisi katsoa ja tutkia itseään miehenä ja ihmisenä. Toivon he opettaisivat pojilleni siitä kuinka on monta tapaa olla mies. Jokainen omalla tavallaan.