Kriisipuhelusta turvakotiin
Syksyllä 2016 otin rohkean askeleen ja muutin asumaan kahdestaan poikani kanssa, erottuani hänen isästään. Se sai minussa aikaan vapauden tunteen mutta samassa hetkessä voimisti minussa olevaa turvattomuuden tunnetta.
Meillä oli ollut pojan kanssa tapana matkustaa isäni ja äitipuoleni luokse pohjoiseen, aina kun kotona oli vaikea olla. Pakenin tätä turvattomuuden tunnetta jälleen sinne. Siellä sain kuitenkin voimaa ja rohkeutta. Aloin ajatella tulevaisuutta. Ajattelin etten olisi voinut olla onnellinen jos jäisimme asumaan Vantaalle. Tarvitsin nyt perheeni tukea. Päätin että muuttaisimme Ouluun tai Rovaniemelle. Soitin opiskelupaikkaani ja peruin opintojeni jatkamisen kyseisenä syksynä. Olin helpottunut, vaikka tiesin ettei asia ollut niin yksinkertainen. Olihan pojalla myös isä, joka asui Vantaalla. Hänen osallistumisensa pojan elämään oli minun mielestäni vähäistä. Minusta tuntui etten tulisin saamaan häneltä sitä tukea jota tarvitsin poikamme kanssa.
Vantaan kotiin palattuamme, alkoi tapahtua asioita jotka lopulta muuttivat kaiken. Olin viemässä poikaa tapaamaan isäänsä ja lähdössä sen jälkeen saattamaan ystävääni juna-asemalle. Huomasin kuitenkin hänen isänsä olevan hyvin kiihtynyt ja vihainen. Tilanne kärjistyi kun pyysin etteivät he katsoisi tänään televisiota, sillä poika oli ollut edellisenä iltana poikkeuksellisen vilkas. En uskaltanut jättää poikaa hänen kanssaan riitamme jälkeen. Otin pojan mukaani, kävimme saattamassa ystäväni ja palasimme kotiin. Aloin saada sekavia tekstiviestejä pojan isältä, joissa hän kertoo ettei halua nähdä meitä enää ja haluaa minulle yksinhuoltajuuden. Viestien jälkeen minua alkoi arvelluttaa ja pelottaa hänen käytöksensä. Pelkäsin hänen tulevan kotiimme siinä mielentilassa, joten pyysin häntä palauttamaan asuntomme avaimen. Ilta ja yö jatkuivat rauhallisissa merkeissä. Seuraavana aamupäivänä päätin lähteä ystäväni luokse, jotta en miettisi edellisen päivän tapahtumia sen enempää. Pian pojan isä soittaa minulle.
Missä olette? Milloin tulette takaisin kotiin? Mitä sinä oikein suunnittelet? Jos et tuo poikaa nyt takaisin tänne, tapan itseni. Olen suunnitellut sitä ennenkin, kun hän on ollut kanssani.
Tämä puhelu sai minut romahtamaan. En jaksaisi tätä kaikkea enää yksin. Ystäväni neuvoi minua soittamaan kriisipuhelimeen. Puhelun aikana kävimme läpi tilannettamme. Kerroin että pelkään, enkä tiedä enää miten toimia ja tarvitsisin nyt todella apua. Hän neuvoi meidät Vantaan turvakotiin.
Turvakodissa vietimme neljä viikkoa. Ne olivat raskaat neljä viikkoa, mutta koin todella että olimme siellä turvassa ja saimme valtavasti apua ja tukea. Sain nähdä ne elämän ihmeet jotka kantavat meitä, kun olemme itse heikkona. Aika siellä vahvisti tunnetta minussa että asioiden täytyy muuttua. Minun täytyisi kuunnella sydäntäni ja muuttaa pois Vantaalta poikani kanssa. Se oli ensimmäisiä päätöksiä jotka tein ajatellen itseäni ja näin myös pojan tulevaisuutta. Kaikki on mennyt juuri niinkuin kuuluikin, vaikka matka on ollut hetkittäin vaikea. Olemme kaikki nämä vuodet taistelleet siitä minkälainen isä hänen tulisi olla minun mielestäni. Olen pettynyt useita kertoja, kun omat odotukseni ovat olleet liian korkealla.
Tänään pystyn katsomaan näitä tapahtumia ja itseäni eri tavalla kuin niissä hetkissä. Olen saanut kuluneiden kolmen vuoden aikana ymmärtää sen että olen elänyt vuosia kuin olisin jatkuvassa hädässä. Pelko on hallinnut elämääni. Minulla ei ole ollut luottamusta elämään ennen tuota syksyä. Vaikka nämä hetket olivat haastavia, en usko että nämä tapahtumat olisi ollut hyvä välttää, sillä ilman niitä emme olisi siellä missä olemme nyt. Ymmärrän sen että olen demonisoinut poikani isää. Osaan olla tänään armollisempi itselleni mutta myös hänelle. Tahdon ymmärtää häntä sen suhteen miksi hän ei ole pystynyt, osannut tai halunnut olla isompi osa pojan elämää. Ymmärrän ja hyväksyn paremmin sen että taustamme, mennyt elämä tuo useimmiten mukanaan jotain sellaista joka vaikuttaa meihin. Haluan oppia tiedostamaan ne asiat itsessäni ja päästää niistä irti. Olen kiitollinen niistä opeista jotka olen saanut oppia vanhemmuuden kautta. Olen kiitollinen siitä osasta jonka hän haluaa antaa pojallemme tänä päivänä. Vaikka se ei olekaan sitä mitä minä olen toivonut tai vaatinut häntä antamaan. Haluan hyväksyä hänet nyt sellaisena kuin hän on. Ymmärrän nyt että tunnen niin paljon turvattomuutta ja pelkoa, että se vaikuttaa väistämättä minuun ihmisenä, ihmissuhteisiini ja vanhemuuteeni. Se vaikuttaa kykyyni toimia jokapäiväisissä asioissa. Pyydän että saan kohdata ne asiat minussa, saan parantua ja eheytyä. Saan oppia taas luottamaan elämääni ja sisimpääni.
Mitä jos vaikein kokemasi tunne saattaakin olla voimasi. Jos minun pelkoni kertookin kaikesta siitä rohkeudesta, joka minun sisimässäni on.
