Paluu perusasioiden äärelle

Viime kerrasta on pirusti aikaa, tai siltä se ainakin tuntuu. Olen elokuussa kirjoittanut viimeksi mutta en julkaissut mitään. Olin kirjoittanut tekstin jossa yritin tiivistää kaikkea sitä mitä elämässä on kesän aikana ja sen jälkeen tapahtunut. Liika on liikaa sanoisi nyt joku järkevä ja ehkä on tässä matkan varrella sanonutkin.

Kesä antoi minulle potkun perseelle ja sanoi että usko itseesi, kaikki on mahdollista, niin hyvässä kuin pahassa. Se onkin ollut mantrani tämän syksyn. Olen saanut syksyn aikana kokea niin paljon uutta ja ihmeellistä että päähän siinä on mennyt pyörälle. Vauhtia on riittänyt, liiaksi asti.

Kesällä sain elämääni paljon uutta naisenergiaa. Sain upeita ystäviä ja sain oppia itsestäni. Koin että olin vapaampi niistä uskomuksista jotka ovat rajoittaneet minua. Minä pystyn, minä opin ja minä osaan, niin minä olen sen jälkeen ajatellut.

Jotenkin kummassa vauhti alkoi sokaista minut. Pisti pääni pyörryksiin ja unohdin rajani. Ennen olin se ihminen joka ajatteli itsestään ja elämästä että eei ei se ole mahdollista minulle, en minä pystyisi. Syksyn mittaan huomasin tämän ajatuksen unohtuneen. Elin täysiä ja sanoin liian monta kertaa kyllä. Pysähtymättä sen äärelle että oletko nyt aivan varma siitä että jaksat ja haluat. Viime viikolla huomasin sen. Liika on liikaa mutta mitäs tässä enää jarruttelemaan. Antaa mennä, sanoin taas itselleni. Kuitenkin mantrani oli muuttunut huolestuneeseen ajatukseen siitä että ompas nyt aika paljon kaikkea. En uskaltanut kuitenkaan sanoa että olisiko tämä nyt oikeasti vähän liikaa minulle. Ihmiselle joka vauhdin hurmassa niin kovin uskoi siihen että kaikki minulle, minä hoidan, minä pystyn, minä onnistun.

Olin huomannut niin koulussa kuin töissä miten tärkeäksi tunsin oloni koska olin niin reipas. Osasin hommani ja en sanonut haasteille ei kiitos.

Sunnuntaina kuulin itsessäni nämä hiljaiset epävarmat kysymykset. Vähät välitin. Viestittelimme ystäväni kanssa siitä minkälaista elämä on juuri nyt. Hän sanoi, ”sinulla on nyt niin kiva vaihe menossa elämässä”. Huomasin että möykky sisälläni kasvoi ja kasvoi. En halunnut sitä nähdä vaikka tiesin sen olevan minussa.

Sunnuntaina vatsani tuli todella kipeäksi. Useamman tunnin kivun kanssa ollessani, päätin lähteä sairaalaan. Sairaalassa sain lääkettä ja kipuni alkoi helpottaa. Ajattelin heti että noniin nyt voin lähteä kotiin, kaikki on ihan hyvin. Ei ollut, ei alkuunkaan. Olin yksin sairaalassa, olin kipeä, peloissani. Umpilisäke tulehtunut, leikataan, sanoi lääkäri. Tiesin heti että vauhdin hurmio oli nyt ohi. Silti toistelin naapuri pedissä pötköttävälle ukkelille, ”ei minulla ollut tällaiseen varaa. On miljoona asiaa hoidettavana.”

Hetki hetkeltä tämä ajatus riisuttiin minusta. Olin kipeä, väsynyt. Nukuin lähes tauotta ennen leikkausta ja sen jälkeen. Ajattelin että miten ihanaa onkaan vain nukkua ja olla tässä paikallaan. Muistin ne hetket kun olin ollut todella väsynyt, juonut kofeiinia ja lisännyt vauhtia. Kysymättä yhtään itseltäni sitä, miltä se minusta tuntui. Vaikka vauhti ja onnistumisen kokemukset saivat minut hurmioonsa, ei se poista sitä että samaan aikaan olin jo stressaantunut ja peloissani siitä miten saan kaiken hoidettua. Niinkuin tämän elämän tarkoitus olisi saada asiat vain hoidettua..

Perjantaina olin saanut tarjouksen tehdä lisää töitä harjoittelun sekä opiskeluiden lisäksi. Vastasin tietysti kyllä. Siitä hetkestä seuraavan puolen tunnin aikana, kävimme kehityskeskustelua opettajani kanssa siitä kuinka häntä huolettaa että en tunnista omia rajojani ja teen liikaa töitä, opintojen ja kaiken muun elämän lisäksi. En halunnut kuunnella häntä. Palaverin jälkeen otin taas uuden annoksen kofeiinia ja uskoin että kyllä tästä vielä virkistytään. Kiiruhdin kotiin ja sieltä kaupunkiin tapaaamaan ihania ystäviä.

Olen pitkään jo ajatellut että minun täytyy ottaa vastaan ne tapahtumat jotka yrittävät opettaa minulle peloistani. Leikkaus oli pelkojeni top 5. Oloni oli kuitenkin kaiken pelon takana hyvin rauhallinen. Kai se johtui siitä että tiesin että stoppi tälle touhulleni tulee nyt. Kun eilen palasin kotiin, oli leikkauksesta alle vuorokausi. Oloni oli todella paljas ja haavoittuvainen. Huomasin heti että miehelläni on homma hienosti hoidossa ja minä voisin nyt keskittyä toipumiseen. Vaikeaa kotiin paluusta teki kuitenkin se että en voinut olla enää se suorittava, paljon aikaan saava ihminen. Joudun asia kerrallaan kysymään itseltäni uudestaa, pystynkö ja haluanko pystyä tähän juuri nyt. Kaikkeen yhtä aikaa. Isoin kymykseni ja haasteeni kuitenkin tässä hetkessä on se että kuinka pääsen ylös sängystäni. Olen nyt hyvin kipeä ja se saa minut palaamaan tähän hetkeen. Siihen millä on oikeasti väliä tässä hetkessä. On turha murehtia tulevaa, tekemättömiä asioita. Askel on nyt hidas ja niin sen kuuluukin olla. Kun tästä taas toivun ja pääsen tolpilleni, toivon että olen oppinut taas hitusen enemmän kuuntelemaan itseäni, sitä pienen pientä ääntä joka kertoo kyllä varmasti mikä on tässä hetkessä oikein.

Olen kiitollinen elämälle siitä että voin luottaa aina siihen että minä saan oppia. Minusta pidetään huolta. Minulle näytetään se millä on merkitystä.