Paholainen parisuhteen olkapäällä — syyllisyys

Kun kahden eri maan kansalaiset alkavat seurustella ja myöhemmin vakiintua, ovat suhteen ulkopuolisten ajatukset varmasti suurimmaksi osin samankaltaisia. Matkustelua, upeaa! Uusia kulttuureja, mieletöntä! Kansainvälisyyttä, siistiä!

Kaiken sen takana on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Se, josta moni ei niin kovin suureen ääneen puhu, eivätkä toiset sitä välttämättä osaa aivan sen raadollisimmassa muodossa edes ymmärtää. Eivät, elleivät he itse ole kävelleet samaa tietä, samoissa kengissä kanssasi. Ja mikä nurinkurisinta — monesti nämä asiat ovat juuri sellaisia, joista kahden suomalaisen välisessä parisuhteessa ei tarvitsisi murehtia alkuunkaan!

Sillä aivan kuten voi kuuluu leivälle ja maa kiertää aurinkoa, kuuluu monikulttuuriseen parisuhteeseen kuin -perheeseenkin kokonainen tunteiden kirjo iloa, kaipausta, riemua, turhautumista ja syyllisyyttä.

Monikulttuurisuuden positiiviset puolet ovat monesti esillä, eikä sitä käy vähätteleminen. Ovathan meidänkin puolisomme antaneet meille paljon, niin monella eri tavalla! Olemme päässeet tutustumaan aitiopaikalta aivan erilaiseen maahan; sen tapoihin, ihmisiin ja kulttuuriin. Asioilla on myös kääntöpuolensa — on syyllisyys.

Joku joutuu aina lähtemään.

Jos Asta ei olisi koskaan tavannut miestään, asuisi mies luultavasti yhä Utahissa, kotonaan. Lähellä kaikkea itselleen tuttua — perhettään, ystäviään, tuttuja maisemia ja ruokia. Tai no, ainakin välimatka Utahin ja Kalifornian välillä olisi huomattavasti lyhyempi, kuin Kalifornian ja Suomen välinen matk. Mies olisi lähellä kaikkea sitä, mikä on lähtemätön osa hänen identiteettiään ja sitä käsitystä, joka on hänen mielestään arjessa tavallista.

Jos taas Jenni ei olisi tavannut miestään, asuisiko Jenni yhä Suomessa? Mahdollisesti. Vaikka paikkakunta ei olisikaan sama kuin suurimmalla osalla sukua, olisi välimatka joka tapauksessa lyhyempi ja manner sama. Ei aikaeroa, ei kalliita lentoja, ei suklaasta luopumista.

Arvokkain lahja, jonka voit antaa on aikasi

Aika on maailman arvokkain asia annettavaksi, eihän sitä koskaan saa takaisin. Meistä jokainen on tehnyt valintoja — Astan mies valitsi antaa aikaansa hänelle ja muuttaa pysyvästi Suomeen — vain tulevan vaimonsa tähden. Jenni puolestaan teki saman päätöksen oman miehensä vuoksi, ja muutti valtameren toiselle puolen Amerikkaan. Se tarkoitti tietenkin oman elämän rakentamista uudelleen, uudessa maassa ja ympäristössä — vieraiden ihmisten keskellä. Ja tapahtuu muutto mistä tahansa maasta toiseen, voimme varmasti olla yhdestä asiasta samaa mieltä. Se ei koskaan ole helppoa!

Puolison vanhemmat eivät tästä enää nuorru, eivät sisaruksetkaan. Perhepiiri ja ystävät juhlivat syntymäpäiviään, itselle tärkeät ihmiset menevät naimisiin, ystävät pohtivat tuomisiaan illanistujaisiin ja suvun nuorimmaiset täyttävät vuosia. Yksi kuitenkin puuttuu joukosta — siksi, että kumppani valitsi sinut.

Yksi kuitenkin puuttuu joukosta. Uuteen maahan muuttaneen on helppo tuudittautua ajatukseen siitä, että synnyinmaan asiat, ystävät ja sukulaiset ovat kuin jähmettyneitä aikaan. Niin ei kuitenkaan valitettavasti ole, ja monesti totuus iskee vasten kasvoja vasta vierailulla omien, rakkaiden perheenjäsenten luokse.

Puhelut ja viestit ovat kelpo korvike, mutta läsnäoloa ei korvaa mikään

Erityisesti kriisitilanteissa olo on avuton. Toki, olemme monessa suhteessa tavallaan onnekkaita — kun vain tilin saldo tai luottokortin kate on riittävä, pääsee jopa pallon toisellekin puolelle noin puolen vuorokauden matkustamisella. Välimatka asettaa kuitenkin haasteensa — pois kotimaastaan muuttanut ei koskaan ole paikalla ensimmäisenä, ja huonoimmassa tapauksessa saa kuulla kotipuolen tapahtumista vasta tunteja myöhemmin. Välimatka ja sen myötä aikaero tekevät myös yhteydenpidon haasteelliseksi. Ei kuitenkaan onneksi aivan mahdottomaksi!

Ajassa taaksepäin menemällä voi kuitenkin alkaa asettaa asioita paremmin perspektiiviin. Kun siirtolaiset lähtivät Euroopasta kohti Amerikkaa, oli heillä edessään pitkä laivamatka ja määränpää lähestulkoon tuntematon. Kirjeet tulivat ja menivät — hitaasti ja epävarmasti. Kun kotoa lähetettiin tieto vaikkapa läheisen sairastumisesta, tieto saattoi saavuttaa kuulijansa vasta aivan liian myöhään. Toisaalla taustalla jäyti varmasti myös tieto siitä, että paluu omaan kotimaahan ei välttämättä koskaan olisi todellinen vaihtoehto.

Vaikka olemmekin fyysisesti kaukana, on meidän nykyään helppo pitää yhteyttä perheisiimme Atlantin molemmin puolin, pitkästä välimatkasta huolimatta. On ilmaisia nettipuheluita niin äänen kuin videonkin kanssa; tekstareita, kirjeitä ja valokuvia. Niin, ja ne sujuvat lentoyhteydet! Maailma on kutistunut jo sadassa vuodessa enemmän, kuin kukaan olisi voinut varmasti edes kuvitellakaan.

Juhlapyhien merkitys korostuu

Aivan erityisesti juhlapyhien aikana fyysinen etäisyys omaan perheeseen tuntuu kivuliaana. Suomalainen ja amerikkalainen kulttuuri ovat onneksi monelta osin hyvin samankaltaisia, mutta molemmissa kulttuureissa on myös vahvaa omaleimaisuutta. Suomessa ei juhlita Halloweenia, joka oli Astan miehen lapsuudessa hänen vuoden kohokohtansa; amerikkalaislapset puolestaan eivät ole ehkä edes kuulleetkaan siitä, että Suomessa virvotaan pääsiäisenä saati millaista on Suomen itsenäisyyspäivän juhlinta.

Asiassa on kuitenkin myös positiivisempikin puoli. Kahden eri maan perheissä saa huoletta nyppiä rusinat pullasta ja juhlia molempien maiden juhlia, juuri itselleen ja omalle perheelleen parhaiten sopivalla tavalla.

Ne rusinat pullasta

Asta on ottanut tavakseen muistaa omaa miestään marraskuisin Yhdysvaltain veteraanienpäivänä kunnioituksena siitä, mitä hänen miehensä on tehnyt armeijaurallaan. Toisaalta, talon tapohin on tullut lähtemättöminä osina myös Halloween, kiitospäivä ja Yhdysvaltain itsenäisyyspäivän juhlinta sitten miehen muutettua Suomeen. Ja mikä parasta, jouluakin saa oikein luvan kanssa juhlia kahtena eri päivänä! Astan perheessä aatto vietetään tavallisesti suomalaisittain, joskin ruokapöydästä löytyy myös miehelle tuttuja jouluherkkuja Amerikasta. Joulupäivä puolestaan aloitetaan joulusukkien tyhjentämisellä ja tietysti katsomalla, ovatko pukille jätetyt joulupiparit ja maito maistuneet.

Jenni puolestaan veti pari ensimmäistä vuotta matalalentoa juhlien ja perinteiden suhteen — ei vain jaksanut, kun piti niin sanotusti aloittaa elämä alusta ja luoda itsensä osaksi yhteiskuntaa. Sekä Jennin että miehen molempien aikaisempien vuosien matkalaukkuelämä oli jättänyt heihin jonkinlaisen juurettomuuden tunteen. Salt Lake City oli molemmille uusi paikka — ei ystäviä tai perhettä.

Alussa edes mies ei amerikkalaisena ollut kauheasti vailla mitään perinteitä, vaikkakin itse juhlapäivinä ajatus perinteiden luomisesta ja oman, yhteisen elämän rakentamisesta alkoi visioitua molemmille. Jennille suurin juhla oli aina Suomen itsenäisyyspäivä. Sitä katsottiin milloin kimppakämpässä Kanadassa tai kellarihuoneessa Utahissa. Kynttilät eivät aina palaneet, mutta Linnanjuhlia katsottiin läppäriltä ja yritettiin syödä kyynelten lomassa jotain suomalaista, kuten Ikean graavilohta ja kalliilla tilattua tai tuttavien trokaamaa ruisleipää ja suklaata.

Etenkin joulun aika oli Jennille aluksi vaikeaa — haikeus ja masennus valtasivat mielen. Samoin myös isommat juhlat, lasten syntymät sekä ihan vain yleinen yhteyden katkeamisen tunne söivät sielua ja aiheuttivat syyllisyyttä. Siinä, missä ennen oli tavallista kokoontua perheen kesken sunnuntaisin ihan vain juttelemaan ja juomaan kahvia, ei sama enää onnistunut. Yhä edelleen myös sunnuntait ovat Jennille vaikeita. Tunteet vaihtuvat ilosta suruun ja ärsytykseen.

Lapsen saatuaan ja elämän “vakiintuessa” alkoivat myös perinteet ja juhlat hiipiä osaksi Jennin perheen traditioita. Kuten aikaisemmissa postauksissa kerrottiin ovat Halloween ja kurpitsojen kerääminen vakiinnuttaneet paikkansa traditioissa. Kiitospäivä marraskuun lopussa sekä Joulu (vain 25. päivä) ovat ihan must! Tänä vuonna toteutetaan Jennin perheessä myös joulusukkaperinne ihan ensimmäistä kertaa. Keväällä on pääsiäismunien metsästämistä sekä myöhemmin kesällä Amerikan itenäisyyspäivä, jotka myös juhlitaan. Tähän väliin mahtuu lukuisia syntymäpäiviä, työhön liittyviä juhlimisia sekä hääpäivä. Voisi sanoa että Jennin määritelmä juhlinnasta on hieman muuttunut ja vapautunut. Amerikassa kun tunnutaan juhlivat kaikkea!

Monikulttuuriset parisuhteet vaativat uhrauksia — aina

Ja toisaalta, ehkä juuri näissä lukuisissa uhrauksissa ja kompromisseissa on monikulttuuristen parisuhteiden liima. Eihän oman puolison läsnäolo ei ole koskaan ollut itsestään selvää. Onhan oma puoliso paljon poissa oman perheensä luota, uudessa kotimaassaan. Se toisaalta luo myös halun tehdä esimerkiksi juhlapyhistä aivan erityisen — aivan, kuin toiselle voisi sillä tavoin tuoda palan omaa synnyinmaata hetkeksi myös uuteen kotimaahan.

Asta kokee syyllisyyttä siitä, että hänen miehensä ei voi olla lähellä perhettään ja omaa kulttuuriaan, nauttimassa omista perinteistään. Jenni puolestaan tuntee syyllisyyttä siitä, ettei itse voi olla paikalla silloin, kun perheessä ja ystäväpiirissä tapahtuu. Miehet… Heistä on vaikea sanoa!

Pitäisikö heitä siis haastatella tämän aiheen tiimoilta?