Tinderistä, kirkosta eroamisesta ja somesta
Selailen muuttumattomin kasvoin Tinderiä oikealta vasemmalle. ”Ville”, ”Jesse”, ”Markus”, pois vaan. En oikeastaan edes tiedä, miksi jatkan, sillä yksikään mies ei herätä sen suurempia tunteita, vaan takaraivossa homma tuntuu jopa hieman väärältä. Olen pari viikkoa sitten tavannut ihanan tyypin, jonka kanssa kaikki tuntuu sujuvan, istumme sitten sunnuntaiaamuna hänen sohvallaan keskustelemassa yhteiskunnasta ja työasioista, tai perjantai-iltana hämyisessä baarissa musiikkia kuunnellen. Ville tai Jesse eivät herätä samanlaisia tuntemuksia, joten sivuun vain.
Hetken selailtuani päätän, että nyt on se aika. Poistan yksitellen kaikki matchit. Aleksi, eipä ostettu yhteistä kesämökkiä tai etpä Joel tarjonnut minulle elämäni kyytejä, vaikka niin kovasti lupasit tekeväsi. Lopulta kohtaan Poista tili, ja naps vaan. Vapauden tunne valtaa minut, vaikka samalla hieman mietityttää olenko viikon päästä lataamassa appia uudestaan, kun ihanan miehen kanssa elämä ei edennytkään kuin kuvitelmissani.
Tinderin poistaminen herätti samanlaisia tuntemuksia, kun kirkosta eroaminen. Kirkosta erotessa olo oli jotenkin epävarma, iskeekö salama taivaalta, tai miten asiat hoituvat, jos nyt kuolen. Toisaalta vapauden tunne on huumaava, tuntuu että olen päässyt irti kahleista ja tietystä muotista, johon kirkkoon kuuluminen aiheutti. En ole uskonut pitkään aikaan, vaan kuulunut kirkkoon lähinnä tavan vuoksi ja siksi, että minut sinne syntyessäni liitettiin. Nyt oli aika ja valinta tuntui oikealta.
Törmään usein netissä keskusteluihin siitä, pitäisikö poistua somesta. Kirjoituksia siitä, miten some aiheuttaa ahdistusta ja paineita kuulua tiettyyn muottiin. Kuitenkin, apit poistettua nämä henkilöt päätyvät hetken päästä lataamaan apit uudestaan. Miksi sitten ihmiset päätyvät alunperin poistamaan appeja? Miksi kauniiden kuvien katsominen herättää riittämättömyyden tunteita itsessä? Miksi Tinderin poistaminen tai kirkosta eroaminen tuntuu hyvältä ja mitä nämä ”kahleet ja tietyt muotit” ovat?
Tinderiin liittyy paljon odotuksia. Sieltä halutaan löytää kenties elämäni puoliso, kauniit kesähäät tai villiä kyytiä hämärässä syysyössä. Kirkkoon kuuluminen antoi tietyn turvan, sillä kaikki tuttuni kuuluvat kirkkoon ja niin on aina tehty. Vaikka en usko kirkon opetuksiin, oli turvallisempaa kuulua itsekin kirkkoon, kun lähteä ”omilleen”. Kirkkoherralta tullut viesti eroamiseni jälkeen kertoi, että olen edelleen tervetullut kirkkoon tai keskustelemaan tilanteestani. Helpotuin.
Mutta miksi Instagramin poistaminen tuntuu hyvältä, jos appi kuitenkin ladataan takaisin? Löytyykö taustalta kuitenkin tiedostettu tai tiedostamaton halu olla itse kauniimpi, menestyneempi, tai taitavampi ottamaan kuvia? Miksi halu olla kauniimpi näkyy tuntemattomien ihmisten kuvia katsellessa, kun kuvasta ei pysty päättelemään yhtään ihmisen kauneutta? Kuva ei kerro siitä, miltä ihminen näytti aamulla kamalassa kiireessä tai miten kova stressi hänellä kuvan ottamisen aikaan oli. Miksi nämä tekijät unohtuvat silmänräpäyksen kestäneen hetken aikana otettua kuvaa katsellessa, kun kuvasta peilautuvat lähinnä omat tuntemuksemme siitä, mitä kenties itse haluaisimme olla? Jos taustalla on halu olla itse kauniimpi, mitkä asiat minussa häiritsevät, tai estävät sitä, etten voi kokea olevani kaunis? Jos saamme selvitettyä nämä itseämme häiritsevät tekijät ja pystymme hyväksymään pienet epäkohdat itsessämme, näemmekö myös muut kauniimpina, eivätkä kauniit kuvat aiheuta ahdistusta?
Ei, salama ei iskenyt kirkosta erottuani, eikä kirkossa vieraileminen aiheuttanut sen kummempaa ahdistusta. Kauniita rakennuksia ne ovat, mutta oma paikkani on jossakin muualla. Esimerkiksi sunnuntaiaamuna lenkkipolulla tai perjantai-iltana siellä hämyisellä jazz-keikalla.