Tänään tapahtui tilanne, joka tuntui itsestäni pieneltä ihmeeltä. Kävelin kirjastoon tarkoituksenani hakea kirjoja tutkielmaani varten. Tutkielma käsittelee sukupuolisyrjintää ja tasa-arvoa noin yleisemminkin. Mietin siinä kävellessäni, että pitäisikö kirjoittaa myös joku alaluku moniperusteisesta syrjinnästä, ja miten monimutkainen ja hankala asia se on. Tarkoitan siis sellaisia tilanteita, joissa ihmistä syrjitään esim. sekä etnisen taustan, sukupuolen että vammaisuuden perusteella.

Päästyäni kirjastoon lainasin sylillisen kirjoja tasa-arvoon liittyen. Siirryin kirjaston edessä olevalle bussipysäkille odottamaan bussia. En muista, että olisin koskaan puhunut kenenkään ihmisen kanssa mitään bussipysäkillä tai bussimatkan aikana. Yllättäen selkäni takaa paikalle pelmahti kaksi pientä tummaa, hunnutettua tyttöä, noin 7- ja 9-vuotiaat. Tytöt alkoivat kysellä millä bussilla menen ja minne ja höpöttivät ja kihertelivät kaikenmoista, niin kuin tuon ikäiset tytöt nyt tekevät. Juteltiin siinä vaikka mitä siihen asti, että bussi tuli. Tytöt tuskin tiesivät, tai olisivat edes ymmärtäneet, mitä ne sylissäni olevat kirjat käsittelevät.

Bussimatkan aikana mietin, että kirjoittamisen ohella arkipäivän tasa-arvoisuus on valtavan merkityksellinen asia. Mitä ne pienet tytöt oppivat ajattelemaan itsestään ja muista, määrittyy sen perusteella millaisissa kanssakäymisissä he päivittäin ovat. Että kunpa he saisivat elämässään mahdollisuuksia ja oppisivat luottamaan itseensä. Se ei ole itsestäänselvyys, edes näin tasa-arvoisessa ja kehittyneessä yhteiskunnassa kuin Suomi. En vaatisi heille mitään erityistä, ihan vaan sen, että saisivat elää elämäänsä pienenä tyttöinä kuten mekin, joiden ihonväri on vaaleampi ja jotka käytimme hunnun sijaan lippalakkeja. Elää niinkuin haluavat, sellaisessa kulttuurissa kuin haluavat, oli se sitten mikä hyvänsä.

Hypätessäni bussista ulos toinen tytöistä huikkaisi matkan päästä ”moikka!” ja hymyili leveästi. Moikkasin takaisin ja lähdin raahustamaan kotiin kirjojeni kanssa. Matkalla tuli liikuttunut mieli noista pienistä tytöistä, joista joskus tulee naisia. Millaista heidän elämästään tulee? Jos uskoisin kohtaloon, niin sanoisin, etten tavannut heitä sattumalta. He olivat kuin elävä muistutus siitä, keiden puolesta tätä tutkielmaa kirjoitan. Kaikkien pienten tyttöjen ja naisten, hunnutettujen ja hunnuttomien. Ja poikienkin. Yhdenvertaisuuden puolesta. Ja että oma pieni tutkielman tynkäni on loppupeleissä tärkeä, sillä on tärkeää edes välillä ajatella muidenkin hyvinvointia kuin omaansa. Ja puhua tai kirjoittaa sen puolesta, mitä itse pitää tärkeänä. Mitä se sitten kenellekin on.

Jos voisin kirjoittaa omistuskirjoituksen tekstiini, niin omistaisin sen kahdelle pienelle tytölle bussipysäkillä. Ehkä sitten joskus jos tulee raapustettua aiheesta pidempikin teos. Kiitos inspiraatiosta pienet neidot.