Kerran Kreikassa

Nuoruudessani isäni vei perheemme kerran vuodessa ulkomaille, rantakohteeseen, hyvätasoiseen hotelliin, jossa kaikki oli hoidettu All Inclusiven ansiosta. Kaikki oli mahdollisimman helppoa ja sujuvaa, että isäni pystyi makaamaan altaalla tai rannalla viikon ja rentoutua. Olivathan ulkomaanmatkat hienoja ja olen niistä kiitollinen, kyse ei ole siitä.

Ollessani 16-vuotias lomakohteeksi valikoitui Kreikan saari Knossos. Olin muutamaa vuotta aikaisemmin, vielä yläasteella ollessani, alkanut käymään koulupsykologilla masentelun, syömishäiriön ja viiltelyn takia. Molemmat vanhempani tiesivät, että olen masentunut ja ajattelen toisinaan itsetuhoisesti. Olin edelleen masentunut, kun lähdimme matkaan. Energiani ei riittänyt hauskanpitoon ja sosialisointiin, johon isäni toivoi/vaati koko perheen osallistuvan matkojen aikana. Koin tästä suunnatonta syyllisyyttä.

Pelkään ihmisten ajattelevan, että olin kiittämätön kakara, joka ei osannut olla iloinen ja kiitollinen matkastaan, joita ei todellakaan joka nuorelle tarjottu. Kyse ei ole siitä. Olin kiitollinen ja olisin niin toivonut voivani olla iloinen ja osallistua muun perheen toimintaan. En vain kyennyt. En jaksanut hymyillä, en jutella, enkä edes  maata altaalla muiden kanssa.

Kulutin päivät kävellen yksin samaa rantaviivaa edestakaisin. Kävelin hitaasti ja olin aivan omissa ajatuksissani. Ajatukseni eivät olleet iloisia, eivätkä elämänmyönteisiä. Ajattelin suunnattoman ahdistuneena ja masentuneena, kuinka olisi parempi vain olla kuollut. Silloin lakkaisin tuntemasta ja kaikilla olisi parempi olla.

Kävimme matkan aikana yhdessä historiallisessa kohteessa, Knossoksen palatsin alueella. Olen hieman historiahörhö ja ollessamme palatsin alueella olin iloinen ja vaikuttunut kaikesta näkemästäni. Sain tästä jonkinlaisen kommentinkin isältäni, kuinka olen ensimmäistä kertaa iloinen koko reissun aikana. Kommenttia ei esitetty positiiviseen sävyyn vaan syyttäen, kuinka olen vain mököttänyt koko reissun.

Nyt joku voisi sanoa, että miksen ehdottanut, että kiertäisimme enemmän kohteita, jotka olisivat kiinnostaneet minua. Olisin voinutkin ehdottaa sitä, mutta se olisi torjuttu. Matkoilla teimme sitä mitä isäni halusi. Hän oli usein suunnitellut matkojen kulun jo ennen kohteeseen pääsyä ja suurin osa viikosta vietettiin hotellilla oleillen ja altaalla maaten. Sama kaava toistui kaikilla matkoilla. Isäni koki ansainneensa viikon levon, koska teki niin kovasti töitä ja halusi siksi vain maata, ja meidän muiden oli mukisematta suostuttava tähän. Isääni ei uhmata, eikä ehdotella omia ideoita.

Jonkin aikaa matkamme jälkeen kotona Suomessa, isäni ja hänen avopuolisonsa, joka on muuten kasvatustieteiden maisteri, ottivat minut puhutteluun. Myönnettäköön, että isäni taisi hoitaa koko puhuttelun.

Hänen mielestään olin ollut kunnioittamaton häntä kohtaan, koska olin vain mököttänyt koko matkamme ajan. Olin kiittämätön, koska en osannut arvostaa matkaa ja hänen panostaan sen suhteen. Seuraavalle matkalle vuoden päästä minulla ei kuulemman olisi mitään asiaa, jollen muuttaisi asennettani. Hän ei jaksaisi katsella mököttämistäni enää yhtään.

Olen kiltti ja pelkään isääni, joten istuin hiljaa ja annoin hänen saarnata. Saatoin jopa luvata, että olisin paremmalla tuulella ensi kerralla. En saanut tukea myöskään isäni avopuolisosta, hänen puolustuksekseen sanottakoon, että hänkin oli melko alistettu isäni läsnä ollessa.

Tämä tapahtuma on pyörinyt vahvasti mielessäni viime aikoina. Olen yrittänyt olla itse se ymmärtävä ja lohduttava vanhempi, jonka isäni olisi pitänyt minua kohtaan olla. Syytin tilanteesta pitkään itseäni ja olin pettynyt käytökseeni. Nyt ymmärrän, että olin masentunut ja sen takia olin poissaoleva ja hieman itsetuhoinen. Isäni olisi kuulunut lohduttaa tai edes kysyä mikä minulla oli hätänä, sen sijaan hän syytti ja kritisoi käytöstäni. Koen surua ja huolta, kun ajattelen itseäni kävelemässä sillä pitkällä rannalla päivästä toiseen yksin. Koen empatiaa itseäni kohtaan ja ymmärrän käytökseni. Isäni käytöstä en pysty ymmärtämään. En ehkä koskaan.