Esittely

Hei, olen kolmekymppinen nainen. Sitten lyö tyhjää… Mitä kerron… Että olen kärsinyt mielenterveysongelmista ainakin teini-iästä asti, että olen edelleen masentunut, että elän elämääni isäni käskyjen määräämänä. Edelleen. Vai olisiko hyvä aloittaa kertomalla jotain kevyttä? Minulla on kaksi kissaa, tykkään mökkeillä ja olla luonnon keskellä.

En tiedä kuka olen, millainen olen. Tai ehkä tiedän, mutta en uskalla olla sitä. En uskalla olla oma itseni kenenkään seurassa. Olen oma itseni ollessani yksin kotona. Kotini on turvapaikkani. En ole vielä tavannut ketään kenen seurassa tuntisin oloni niin turvalliseksi, että uskaltaisin olla oma itseni. Toivon, että löydän rohkeutta näyttää itseni, ilman pelkoa siitä, että minua ei hyväksytä tai että minut tyrmätään ulos vääränlaisena.

Olen perheemme vanhin lapsi. Minulla on melkein kaksi vuotta nuorempi pikkusisko. Vanhempamme erosivat kun olin viiden vanha ja molemmat perustivat pian uudet perheet omilla tahoillaan. Asuimme siskoni kanssa äitimme, hänen avomiehensä ja pikkuveljemme kanssa, mutta tapasimme isäämme ja hänen perhettään joka toinen viikonloppu.

Kuvittelin pitkään, osittain myös vanhempieni hokemana, että lapsuuteni oli onnellinen. Toinen heistä jopa sanoi kerran, ettei minulle ole mitään valitettavaa, koska meitä ei hakattu tai meillä ei oltu alkoholisteja. Uskoin ja tottelin, ajattelin syyn olevan minussa ja omissa ajatuksissani. En kokenut lapsuuteni olleen erityisen onnellinen, mutta syyn täytyi olla minussa ja ajatukseni ehdottoman vääriä.

Perheessämme on tapana haudata hankalat aiheet. Niistä ei puhuta ja lopulta ne ikään kuin lakkaavat olemasta. Myöskään tunteiden näyttö ei ollut kovinkaan hyväksyttävää. Iloinen sai ja mielellään pitikin olla, muttei kuitenkaan liian iloinen. Liian iloinen oli liian äänekästä ja riehakasta. Hillityn iloinen, siinä minua parhaiten kuvaavat sanat. Opin jo pienenä tarkkailemaan muita ihmisiä ja heidän tunnetilojaan. Mukauduin ja opin varomaan negatiivisia tunteita. Tukahdutin vihan, epäilyksen, surun ja jopa riemun. Koen edelleen varsinkin vahvat tunteet haastavina ja ahdistun niitä tuntiessani. Tämä koskee usein jopa iloa ja riemua.

Olen omasta mielestäni erityisherkkä, joten koen tunteet todella vahvoina. Vahvojen tunteiden tukahduttaminen lapsesta asti on luultavasti johtanut masenteluuni ja ahdistukseen.

Käyn kolmatta vuotta psykoterapiassa ja olen onnistunut elämään jo vuoden ilman masennuslääkitystä. Elämä ei ole helppoa ja elän jatkuvan ahdituksen kanssa. Yritän elää päivä kerrallaan ja opetella omia rajojani ja tunteideni ilmaisua. Koskaan ei ole liian myöhäistä.