Väärin koodattu

Edellisestä kirjoituksestani on aikaa jo kauan. Elämä on heittänyt pari valtavaa volttia ja on pitänyt keskittyä hurjan paljon muutoksiin ja myös omaan hyvinvointiin. Tässä kuitenkin hieman tämän illan ajatuksia, jotka pulpahtivat mieleeni kuunnellessani Jannika B:n Ihmisen muotoinen kappaletta.

Mielessäni pyörii kysymys, että kuka minä oikein olen. Millainen ihminen todella olen? Siis jos olisin saanut kasvaa vapaasti, ilman että minut pakotetaan tiettyyn muottiin heti lapsena. Olisinko millainen?

Usein koen, että olen hukassa itseni kanssa. Omien tunteiden tunnistaminen ja hyväksyntä sekä rajojen vetäminen on todella haastavaa. Jään pohtimaan, että onko minulla oikeus juuri tähän tunteeseen, voinko osoittaa sen ja mitä sen osoittaminen aiheuttaa. Usein tunteen ilmaisu jää tekemättä. Tämä kasvattaa sisälläni vihaa ja katkeruutta itseäni sekä toisia kohtaan.

Ajan käytökselläni varsinkin parisuhteeni tilanteeseen, jossa en pysty puhumaan vaikka toinen tekisi mitä ja kuinka väärin tai oikein minua kohtaan. Olen kirjaimellisesti lukossa. Kuin joku pitäisi suutani kiinni, löisi ilmat pihalle juuri kun sanat ovat tulossa suustani ulos. Olen kerran kuunnellut kun entinen kumppanini korottaa äänensä minulle sanoen, puhu! Mikset sä vaan sano mikä sulla on!? Ei auttanut tilanteeseen enkä silti puhunut.

Kokeilin kerran huutaa tunteitani ja vihaani ulos ajaessani autoa. Siellä kukaan ei kuulisi minua eikä tien pätkällä ollut muita ihmisiä. Pystyinkö tähän? En todellakaan. En saanut suutani auki ja ääntäni kuuluviin edes yksin ollessani.

Minut on kasvatettu olemaan hiljaa ja kiltisti. Tottelemaan ja suostumaan mukisematta asiaan kuin asiaan. Minut on kasvatettu kunnioittamaan vanhempiani. Saavutuksiani ei ole huomioitu, mutta epäonnistumiseni on aina huomattu ja olen saanut kuulla niistä. Minut on kasvatettu häpeämään ja pelkäämään.

Ei siis ihme, etten osaa ilmaista tunteitani, vetää rajoja tai puolustaa itseäni. Minulla ei ole ollut siihen koskaan mahdollisuutta. Minut on koodattu väärin. Tiukka kasvatus ja isäni narsistiset toimintatavat vaikuttavat edelleen joka päivä elämääni. Kuulen hänen sanansa päässäni ja vaatii paljon työtä, että saan ne hiljenemään. Nykymaailmassa onneksi korostetaan jokaisen ihmisen oikeutta pitää huolta omista rajoistaan ja että on erittäin sallittavaa kertoa, jos joku ylittää ne. Toivon voivani opettaa tämän myös omalle lapselleni.

Terapian myötä opin hitaasti omien rajojen vetämistä ja omien tunteiden ilmaisua. Vaikka molemmat luovat ensin minulle huonon omantunnon, häpeän ja toivottomuuden tunteen. Ajan kanssa ensireaktio pehmenee ja olen jopa hieman ylpeä itsestäni, että uskalsin asettaa rajan juuri siihen mihin halusin. Ehkä pienin askelin olen matkalla kohti terveempää suhdetta itseeni, tunteisiini ja rajoihini. Opin päivä päivältä tuntemaan itseni paremmin ja hitaasti myös hyväksymään itsessäni ne piirteet, jotka koko ikäni joku toinen on yrittänyt vaientaa ja piilottaa.