Kirjoitus- ja ajatustauko
Joskus ei vain ehdi
On hienoa, että Suomessa voi hoitaa lapset kotona kolme vuotta. Vähemmän hienoa siinä on se korvaus, joka sulle maksetaan. Näin neljän ihmislapsen äitinä oli pakko punnita muutamien asioiden välillä: Joko elää niin sniidusti, että se ei ole mahdollista tässä elämäntilanteessa (ts. jättää laskut maksamatta, taikka muuttaa johonkin kotaan syömään pettuleipää ja lopettaa shampoon käyttö ja päästä vauvalehteen kertomaan kaikesta siitä mahtavuudesta) tai sitten laittaa nää pienimmän pallopäät ylibuukattuun päiväkotiin saamaan vesirokko, kihomatoja sekä niitä paljonpuhuttuja virikkeitä ja mennä töihin.
Aikamme tätä asiaa pähkäiltyämme totesimme, että jos pienin pallopää ei kävele, eikä puhu, ei sen aika kyllä oo päikkyyn vielä mennä. Ja se tarkoittaa sitä, että koska miehellä on päivätyö ja mulla on päivätyö, niin omiin duuneihin ei vielä repeä. Onnea tässä on se, että ilmeisesti olen suoritunut työelämässä ihan jees, kun kilautin entiselle pomolle, joka otti minut mielellään iltatytöksi muutamana iltana viikossa. (ahhaah, mikä termi, iltatyttö) Eli siis kuvio on joko se, että vaihdetaan miehen kanssa lennossa vahtivuoro tai sitten oon viikonloput töissä. Suhde pysyy niin tuoreena, että se on suorastaan raaka. Ja koska mulla ei ole ollut aiemminkaan aikaa käydä edes vessassa ni bloggailu on sitten saanut kärsiä.
Ja ei mulla ihan rehellisesti oo mitään sen ihmeempiä ajatuksia ollutkaan, jota tänne haluisin heittää. Kun tää ei oo sellainen ”päivän sukat” -tyyppinen blogi kuitenkaan. Sellainen ois kyllä kätevä. Jospa tästä vähän ryhdistäydyn jatkossa. 🙂