Mitä mulle on tapahtunut (taas)
Vanhemmuus, se muuttaa ihmistä
Kun sinusta tulee vanhempi, kaikki muuttuu. Yleensä aikuistutaan, tuhlataan rahat muuhun kuin sesongin muotikuteisiin tai baariin, hommataan asunto lapsiystävälliseltä seudulta. Ymmärretään mistä elämässä on kyse. Prioirisoidaan lapsi oman itsensä edelle. Luovutaan itsekkyydestä. Rakastetaan jotain toista enemmän kuin itseä. Monien mielestä vanhemmuus on parasta, mitä itselle on ikinä tapahtunut. Allekirjoitan itse kaiken tuon. Mutta sitten on se varjopuoli.
Joskus sitä huomaa löytävänsä itsensä tilanteesta, johon ei ikinä olisi uskonut joutuvansa. Tämä hetki on usein hämmentävä ja vaihtoehtona on joko sulkea päähän hiipivä ajatus pois kokonaan tai katso itseään peilistä ja todeta tosiasiat: Olen äiti-mammanen, mami, mama, kotimutsi, höösääjä, muumimamma. Luulen, että tämänkaltaiset vaarat vaanivat nimenomaan enemmän kotona olevaa äitiä. Että hukkaa minuutensa ja naiseutensakin ehkä ja on vain äiskä. Mulle tämmöinen tilanne tuli eilen illalla.
Koska mun pienin syö varmaan 80 prosenttisesti purkkiruokaa (joo eihyvä) ja Piltillä on pilttipiiri niminen koodienkeräysjuttu, johon siis voi rekisteröityä, syöttää Pilttipurkkien kansissa olevia koodeja ja sitten kun koodipisteitä on tuhansia, voit saada niillä koodeilla MUUMIMUKIN tai hauskan lastenruokasetin, ruokalapun ja leluja ja vaikka ja mitä. Purkkiruokakotimutsin sydän oikein läikähti ilosta, kun havaitsin tämänkaltaisen tilaisuuden periaatteessa ANSAITA tällä huonommuudellani juttuja. Ohjeistin miestä, että kun käy Prismassa, niin keskitetään Prisman lisäksi pilttipurkkeihin, johon mies sanoi, että eiks ne kaikki oo pilttejä. No ei oo. Yhdestä purkista saa about 17-30 pistettä, että voitte siitä käydä laskemaan, että paljon niitä täytyy puputtaa, että TUHANSIA pisteitä saa kasaan. Minä en viitsi laskea, jotten vaipuisi vallan epätoivoon.
Latasinkin meidän pädille ko. piirin ja ajattelin, että ainakun syötän ipanaa, niin samalla näppään niitä koodeja. No eihän se niin aina mene, koska uskomatonta kyllä, täällä on niin paljon tekemistä, että en kerkeä aina niitä näpyttelemään ja parissa päivässä purkkiruokakorkkeja kertyi pöydälle kuusi kappaletta (joo älkää tuomitko pliis) Haastetta näpyttelyssä tuottaa nimenomaan se, että oon jo niin vanha, että pädillä näpyttely tuntuu mahdottoman vaikealta. Lisäksi sieltä pitää valita aina, että MITÄ siinä purkissa on ollut. (jogurttia, hedelmäsosetta, marjasosetta, ateriaa isolle vai pienelle jne) Ja siis tän valinnan pitää ”osua” siihen koodiin, eli jogurttipurkin kannesta ei voi näpytellä hedelmäsoseen koodia.
No, eihän niistä purkinkansista voi oikein päätellä, että mitä siellä on ollut, joten vaihtoehdoksi jäi haistella (jotkut rohkeat ehkä jopa maistaa) niitä korkkeja sitä kautta päätellä, että mitä ne ovat pitäneet sisällään. Siinä sitten kun haistelin niitä korkkeja ja näpyttelin ja syötin samaan aikaan tuota pienintä, niin puolet korkeista sain syötettyä ja sain sen about 50 pistettä kasaan (jesjes, enää seitsemänsataamiljoonaa jäljellä) ja lopuista tuli tämä kuva näytölle.
Siinä kohtaa kun tajusin itkeväni pilttipurkin korkki nenässä (minä, hyvin koulutettu, fiksu nainen, jolla on ihan jees työpaikkakin odottamassa) ja tankkaavani itsekseni koodia eestaas, pyytäväni lapsia ja miestä apuun (jotka eivät ylläri tulleet, kommenttina oli, et kyl su täytyy pärjätä itsekseen tässä kohtaa) ja oikeasti tuntui, miten epäreilu maailma tämä olikaan, koska nyt en pääse lähemmäksi sitä ilmaista muumimukia tai brion lelua.. Siinäkohtaa mulle tuli se järkytyksen hetki, mistä yläpuolella puhuin.
Kaksi vuotta kotona on tehnyt tehtävänsä, selkeästi.