Muutin takaisin maalle, muuttaisitko sinä?

Olen varmaan tilastollinen oikku. Muutin nimittäin yliopisto-opintojeni jälkeen takaisin maalle. Ja vieläpä sinne, mistä olen alkujani kotoisin. Tilastollinen todennäköisyys näin tapahtuvaksi on varmaan häviävän pieni. Monista syistä.

Yle uutisoi hiljattain (23.10.), että nuorten naisten maaseudulta katoamisen vakavuuteen on herätty jo aikoja sitten. Mutta että vasta nyt on alettu itse asianosaisilta kysymään, että hei mikä juttu, miksi haluat muuttaa pois tai mikä saisi sut jäämään. Nuorten naisten mielipidettä siis aletaan pikkuhiljaa pitää ansaitsemassaan arvossa.

Teeman ympärillä on aiemmin pyörinyt kaikenlaista misogynistä sontaa. Tähän asti sedät ja tädithän ovat tietäneet paremmin mistä oikein kiikastaa. Nuoret naisethan ovat vain kranttuja miesten suhteen ja haluavat vain kaupungin vilskeeseen humputtelemaan. Tuohon yksinkertaistukseen ei voi vastata muulla kuin yksinkertaistuksella: let me tell u a secret, maaseudun miehissä ei ole nuorten naisten mielestä mitään vikaa.

Asia taitaa olla hieman monimutkaisempi, kuin että nuorille naisille nyt vaan ei kelpaa mikään.

Pikkuisten paikkakuntien tyhjeneminen nuorista naisista ilmiönä kietoutuu suureksi osaksi kouluttautumiseen. Naisia valmistuu korkeakouluista tällä hetkellä enemmän kuin miehiä, eli naisia hakeutuu koulutuksen pariin ja koulutusta tarjoaville paikkakunnille enemmän kuin miehiä.

Tätä aspektia yhtälöstä ei edes pyritä muuttamaan. Kouluttautumismahdollisuudet keskittyvät opiskelijakaupunkeihin, ja sivupisteitä lakkautetaan tehokkuuden nimissä. Tällä hetkellä kun tutkailee koulutuspoliittista tahtotilaa, ei ole kovin realistista haaveilla tämän trendin muuttuvan mihinkään. Tehokkuuden tavoittelu jyrää kaiken muun alleen.

Landen tyhjenemistä nuorista naisista pyritään usein ratkaisemaan sen kautta, että no, kai me nyt sitten yritetään houkutella ne jo-koulunsa-käyneet vastavalmistuneet takaisin maalle. Kunnanvaltuustoissa pohditaan kuumeisesti, että kai nyt varmasti on peruspalvelut kunnossa ja että kunta on perheen perustamiselle suotuisaa seutua; että on laadukasta varhaiskasvatusta ja lapsilla lyhyet koulumatkat.

Harmi vain, että näillä tekijöillä ei pelasteta kuolevia kuntia ja voiteta nuorten naisten kiinnostusta. Kyse on muusta.

Nimittäin työ- ja harrastumahdollisuuksista. Siinä mielessä koronan vauhdittama etätyöskentelyn normi voi olla monen pienen paikkakunnan (osa)pelastus, kun ihmisten ei tarvitse asua kaupungissa siitä syystä, että +/- tunnin työmatka halutaan välttää.

Toinen tekijä töiden lisäksi on ne harrastusmahdollisuudet. Elävä musiikki, teatteri, kahvilat, joogastudiot ja museot kun yleensä löytyvät sieltä kaupungin sykkeestä, eivät reunakyliltä. Vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Elintason kokonaisvaltainen nousu tarkoitta sitä, että ihmisillä on mahdollisuus harrastaa.

Ja mitä kumppanin valintaan tulee, mun arvioni mukaan kyse on siitä, että maaseudulta ei haluta katsella kumppania yhteenmuuttoa koskevista syistä. Kun tapailee kaupungissa jo asuvaa miestä, on siinä maalla asuvaan potentiaaliseen kumppaniin verrattuna pienempi ”vaara”, että kumppani haluaakin asua maalla. Kun ne työt kuitenkin on todennäköisesti siellä kaupungissa. Eli täytyisi ajella joka arkipäivä pitkiä matkoja töihin ja töistä kotiin. Moni haluaa käytännön syistä välttää tätä, jos se suinkin on mahdollista.

Mut sai muuttamaan takaisin maalle se, että lähellä asuu paljon sukua ja kumppanini on kotiseuturakas. Seutu on turvallista ja luontoa ympärillä riittää.

Mun valinnan kohdalla kyse on pitkältä elämäntyylistä. Olen tyytyväinen, kun pääsen lähellä sijaitsevalle salille treenaamaan, parin tunnin metsälenkille ulko-ovesta ulos astumalla, ja kirjastosta voin lainata melko spesifiäkin alani kirjallisuutta ja uutuusromaaneja. Jos harrastaisin mitään kovin ”eksoottista”, voisi maalla asuminen tympiä, kun tietäisi harrastumahdollisuuksien olevan muualla. Ja sekin on ok.

Päätös muuttaa synnyinseudulle takaisin ei välttämättä kuitenkaan kestä ikuisesti. Kaipaan lyhyitä työmatkoja ja kaupungeissa työskenteleviä ja opiskelevia kavereita ja ystäviä. Kaipuu kaupunkiin ilmenee mielitekona nepalilaisten ravintoloiden ruokatarjontaa kohtaan ja toiveina lyhyistä työmatkoista. Satunnaisesti kaipaan, kovastikin, livemusaa ja teattereita. Tärkein tekijä kuitenkin ehdottomasti on työmatka, sillä se määrittää arkea valtavan paljon.

Kun puhutaan maaseudun tyhjenemisestä ja nuorten naisten houkuttelemisesta takaisin maalle, on tietysti oleellista kysyä nuorilta naisilta itseltään, mitä he haluavat asuinseudultaan ja minkälaisia palveluja he kaipaavat. Tätä mysteeriä koittaa ratkoa varmasti useampikin virkamies ja -nainen syrjäseutujen kunnissa.

Peruspalvelut ovat tottakai tärkeitä, mutta en usko niiden aivan riittävän. Erilaisten harrasmahdollisuuksien ja lajien leviäminen maaseudun pienemmillekin paikkakunnille on todella tärkeää kuntien elinvoimaisuuden kannalta. Samoin etätyömahdollisuus. Kuntien kannattaisi panostaa esimerkiksi siihen, että etätyötä tekevien olisi mahdollista vuokrata työtila, jossa saa sekä omaa rauhaa että voi halutessaan kohtada muita etätyöläisiä, kun seurankaipuu iskee.

En tässä listaa sitä, että nuoria naisia kiinnostavia työpaikkoja pitäisi luoda myös maaseudulle, sillä en tällä hetkellä usko niin tapahtuvan orgaanisesti, ja väkisin siihen suuntaan työmarkkinoita ohjaamalla tuskin saavutetaan mitään hyvää. Uskon, että työmatkat ovat tulevaisuudessakin maalla asuvilla korkeakoulutetuilla pitkiä, mutta että maaseudun vetovoimaisuus säilyy ja mahdollisesti kasvaa muiden tekijöiden vuoksi tästä huolimatta. Varsinkin nyt, kun (potentiaalisten) asukkaiden toiveisiin on alettu kiinnittääentistä enemmän huomiota.

Keinoja maaseudun elinvoimaisuuden ylläpitämiseksi on varmasti monia, ja ollaan oikealla tiellä, kun nuorilta naisilta itseltään on alettu kysyä asiasta.