Hyvää huomenta kaikki ihanat.Moni vissiin itseni lisäksi ajatteli, että tohon ekaan postaukseen kuitenkin kirjoittaminen loppu. Mä mietin tätä blogia silti vielä paljon, ja tietysti toivon saavani mukaan kavereita lukemaan ja juttelemaan mun kanssa. Kuitenkin totuus on se, että mulla ei elämässäni ole yhtäkään ystävää. Tai oikeastaan ei edes kavereitakaan enää, ku kaikki ihmiset keiden kanssa oon hengaillu on nistejä. Ja koska mä en enää halua olla käyttävä nisti, niin ei silloin oikeen auta mikään muu kun jättää kaikki ”kaverit” koska en muuten pystyisi tähän. Mä en ees halua kuulla oikeastaan mitään huumejuttuja ja verikokeissakin melkein itkin, ku neulan pisto muistutti elämäni rakkaudesta.

Mutta se siitä.

En mä kuitenkaan ihan täysin yksin ole elämässäni, vaikka mä kyllä viiihdyn yksin eikä mulla ole mitään ongelmaa hengailla itekseni, tästä syystä myös vankilassa oli helppo olla koska ei mua ahdista yhtään olla yksin sellissä joku 22h vuorokaudessa. Mulla on maailman ihanin poikaystävä, vai pitäskö tän ikäsenä jo sanoa ”miesystävä”, mä pidän enemmän kyllä tosta poikkis-termistä. Mun maailman ihanin poikkis on kylläkin tällä hetkellä vankilassa, sillä on hiukan pidempi tuomio kun mitä mulla oli, ja ei meidän rikokset eivät liity millään tavalla toisiinsa, koska ei edes tunnettu toisiamme rikosten tapahtuma-aikana. Tää henkilö on muutenkin mulle aika uusi ja uusin tuttavuus elämässäni, ja ainoa positiivinen asia mitä voin sanoa alamaailmasta on se, että se toi eräänä syksyisenä yön pikkutunneilla mun uuden yksiön eteiseen oikeesti enkelin, joka tuli pelastamaan mun elämän mutten tiennyt sitä vielä sillon kun se uusi kasvo kirkkain silmin hymyili mulle riisuessaan kenkiään. Nyt ollaan oltu aika tiiviisti yhdessä ja täysin erottomattomat kohta jo vuoden verran, ainoa asia joka meidät erotti fyysisestä läsnäolosta on meidän valtio ja meidän tekemät töpeksyt. Onnekseni tää virnuileva hujoppi on kuitenkin avovankilassa, eli hänellä on käytössään koko ajan puhelin niin pystymme olemaan jatkuvasti yhteydessä, esim. nukutaan yhdessä tuhisten linja auki koko yön….. ja näemme vähintään kerran kuukaudessa siviilissä kun hän pääsee perhelomalle päiväksi. Vankila on musta sen verran kaukana, että mun ei ole niin helppoa joka sunnuntai sinne lähteä vierailemaan tunniksi. Olen nyt kerran päässyt sinne pussailemaan tunniksi ja menen kyllä aina heti, kun on mahdollisuus.

Poikaystäväni lisäksi mulla on maailman ihanin pikkukoira Nana ja oon myös tekemisissä paljonkin mun vanhempien kanssa. Mä oon ikuisesti kiitollinen mun vanhemmille, kun ovat jaksaneet koko elämäni vaan auttaa mua ja tehdä kaikkea mun hyväksi, ja yrittänyt saada mut pois huonoista jutuista. Nyt mä oikeastaan tälläkin hetkellä kirjoitan tätä mun vanhempien luona mun vanhassa huoneessa, ja oon täällä siis viettänyt aikani kun ite vapauduin Turun vankilasta. Ja aion olla täällä myös siihen asti, että Riku vapautuu. Mä pohdiskelin tätä asiaa jo vankilassa, että ehkä kaikkien mielenterveyden kannalta tää olis paras vaihtoehto ja olin oikeessa, niinku aina tietysti.

Mun pitäs perehtyy nyt enemmän kuviin ja julkaista teille myös kuvia ja niitä taitaa olla muutenkin luvassa paljon, koska oon kuitenkin valokuvaaja ja rakastan kuvaamista. Valokuvaushommat on tosiaan ollut viime vuodet vähän olemattomissa, ja kuvamateriaali näiltä vuosilta on omasta elämästäni lähinnä sellaista paskaa mitä kukaan ei halua nähdä.

Niin ku kaikki sadut, joita ei koskaan unohdeta, alkaa aina lauseella ”Once upon a time…” ja ihanan keväisen pianon pimputus onnellisuus-alku, sitten paha ja vähän pelottavakin seikkailu (useat disneyn klassikkoelokuvat ei mielestäni oo mitään lasten elokuvia!) jossa ei ikinä hävitä tai kuolla ja loppu on aina onnellinen. Tekisi mieli siis aloittaa nyt eka kirjotus näin:

Olipa kerran Nanna.

Mutta ainoa asiat jotka ei tee tästä jutusta täydellistä on se, ettei mun elämä ole todellakaan mitään satua ja hyviä haltijattareita nähnytkään, enkä mä oo prinsessa vaikka mun iskä edelleen väittää niin ja mun tarinani loppu ei ole vielä tullut, mutta hirveästi tässä yritän kaikkeni ja vihdoin ja viimein tosissani, yritän tehdä elämälleni superonnellisen lopun.

Ja niin, haluan muistuttaa, viitaten tohon satujuttuun, ni kaikki mitä tuun kertomaan teille on kaikki tapahtunut oikeasti. Mitään fiktiota tai bullshittia ei jaksa kukaan kuunnella. Aion olla täysin rehellinen teille (koska oon sen vissiin vähän velkaa) ja kertoa mitä tapahtui vähän yli 10 vuotta sitten ja mitä nyt tapahtuu ja miten menee.

Ehkä monet teistä vielä muistaa sen ajan, jollon muotibloggaus oli uutta ja ihanaa ja maailman mielenkiintoisin asia. Oli muutamia bloggareita jotka kutsuttiin kivoihin tapahtumiin ja lukijat tunnistivat kadulla, vaikkei koskaan kukaan tullut mitään sanomaan nähdessäni mut vaan mielummin ilmotti näköhavaintonsa mulle myöhemmin kommentoimalla anonyymisti. Mut ei se siis mitään, oli se ihan kivaa silti! Mä alotin siis 16-vuotiaaana kun olin suorittanut peruskoulun todella huonolla keskiarvolla (6,3) ja sillä asenteella, että nyt mä oon täysin vapaa tekee mitä mä haluun. No mä oon aina ollu aika omalaatunen ja todella taiteilijapersoona, ja rakastin jo lapsena valokuvausta ja mä pääsin Muurlaan opiskelee valokuvausta ysin jälkeen. Silloin mun yks odotetuimmista asioista elämässä viimeinki tapahtui: mä muutin pois kotoa. Muutin jopa noin 70 kilometrin päähän mulle ihan täysin vieraaseen kaupunkiin ja vieraisiin ihmisiin Saloon. Sillon mä alotin aikani kuluksi kirjottaa muotiblogia ja monet vissiin edelleen muistaa blogin danlovesyou.

Käytin sillon netissä ja muutenkin ekaa kertaa elämässäni nimeä joka lukee mun papereissa, jossa lukee myös pikkuteksti ”NOT FOR TRAVEL” eli Linda, ja monesti oon miettinyt tätä että miksi julkaisin itseni lindana vaikka mun kutsumanimi on syntymästä asti ollut Nanna. 97 prosenttia koko väestöstä tuntee mut pelkästään Nannana, loput on ihmeissään kun kuulee, että mun oikee nimi onkin Linda. Niinku muutama vuos sitten, eräs rikoskonstaapeli Turun poliisiasemalla sanoi mulle, että ”täällä on monta kertaa puhuttu Nannasta, mut me tiedetään nyt, että se oot sinä”, johon vastasin ”jopa teillä kesti monta vuotta selvittää se asia”.

Moikka kaikki mä oon siis Nanna ja mulla on taito aina vaihtaa yhtäkkiä puheenaihetta ja suurin osa mun jutuista on jääny vaan ilmoille roikkumaan, ku oon alottanu kertomalla jotain mitä en koskaan saanu sanottua loppuun asti noilla mun väliaikainfoilla. Mun piti siis sanoa, että danlovesyoun loppu tuli siksi, ku mun lukijat alkoi kommentoimaan mulle tällasta: ”Mun arvostus sua kohtaan meni täysin, ku kuulin että sä vedät huumeita.”

Mä haluun sen arvostuksen takas. Mä kävin joo vähän sivuraiteilla ja vedin huumeita. Nyt kaikki on toisin ja haluun jakaa tän kaiken paskan teidän kanssa. Vaikka nykyään on niin sairaan hienoa vetää kamaa ja on muotia olla narkkari ja ihmiset romantisoi rikollisuutta yms niin nyt sanon tämän tai siis nämä vaan kerran:

• se ihana ja kiinnostava alamaailma on kamala paikka, jonne ei kannata haluta mennä. nyt yritetään saada mut sieltä kokonaan pois.
• mä olen niin kyllästynyt kaikkeen siihen mitä se sisälsi
• on ihme että mä oon edes hengissä
• kaikkia juttuja en voi paljastaa, nimet tarvittaessa muutan.
• mä haluun kirjottaa tätä julkisesti, vaikkei oikeestaan oo mitään hirveen kiinnostavaa välttämättä
• tää ei tuu olemaan mikään huumeblogi, vaan haluun myös keskittyä normaaleihin asioihin ja jutttuihin mitä teeen nyt ja miten pukeudun nyt ja mistä kaikesta tykkään nyt, eli semmosta muoti/lifestyleblogi vibaa niinku.
• tää on anteeksipyyntö teille kaikille jotka petin.