Ne on ne hetket

 

Tein uuden blogin, vanhan rinnalle. Tästä en oo puhunu vielä muille enkä sitä varmaan teekkään. 

Tänään, ja aina, haluaisin puhua jaksamisesta. Kuinka paljon sitten pitää jaksaa? Olla läsnä. Usein, kun katson kolmivuotiasta sisartani, en jaksa tehdä aloitetta leikkimiselle yhdessä. Haluaisin, mutta en tee sitä, koska on helpompaa olla omissa oloissaan. Aina en vastaa kutsuun vaikka pyyntö tulisi lapselta itseltään. 

Odotin, että lapsen loputon eloisuus saisi minuunkin uutta virtaa yhteisiin hetkiin, edes äidin tueksi. Näin ei ole vaan se tuntuu lähinnä kuluttavalta. 

Sen sijaan hoitelen 7-kuukautista veikkaa mielelläni, oma-aloitteisesti. En halua suosia, mutta on helpompaa kun ei jutella, hymyillään vain. Useimmiten hänelle riittää ilmeellinen huomionosoitus paremmin kuin hyvin. 

Psyykkeeni on pelottavan heikko. Sosiaaliset tilanteet ovat kuin netti puhelimessa, kuluttaa akkua ainakin tuplasti. Varmaan  kymmenkertaisesti. Kuinka pahalta voikaan tuntua, kun kuulee ettei osaa olla pahoillaan tai ettei puheidesi todenperäisyyteeen voida luottaa? Vielä kovemman kolauksesta tekee se, ettet uskonut voivasi ikinä saada haavaa haukusta. 

Nyt on kesä ja se aika sille rentoutumiselle. Rentoudu nyt sitten tässä, kun tiedät lähteväsi uuteen lukioon uusien ihmisten keskelle opiskelemaan uutta uudella tavalla uudessa perheessä joka asuu sinulle uudessa kaupungissa. Toivottavasti tämä poikii myös uusia kavereita, uusia myönteisiä kokemuksia ja uuden opiskelumotivaation.