Ladataan...
Natsimutsi

Tiedättekö mikä mua on alkanu vaivaamaan viime aikoina. Katon Facebookissa kuvia erilaisista juhlista ja totean, ettei meitä ollut kutsuttu. Sen jälkeen, kun tuli lapsi niin erityisesti miehen kautta tulleet kaverit on jotenkin etääntyneet. No joo, ei me olla käyty oikeen missään itekkään, tai kutsuttu meillekään ketään illanistujaisiin tms, mut ois se nyt kiva saada edes kutsu jos jollain jotkut juhlan tyngät on. Voitais ehkä jopa käydä pikaisesti. Tai ilmoittaa nätisti, ettei päästä tulemaan. Kutsujalle ei varmaan aiheuta suurta päänvaivaa semmoinen. Mutta kun ei kutsuta lainkaan niin vähän tulee kyllä hölmistynyt olo. Miksi mekään sitten enää niitä kutsuttais mihinkään. On ollut tapana järjestää juhannukset ja rapujuhlat ja jos jonkinlaista peli-iltaa. Viime kesä jäi nyt välistä kun yks mini-ihminen roikkui mun tississä kiinni. Mutta ens kesänä se vois olla jo mummilla hoidossa. 

 En sit tiedä ajattelevatko, et "ei ne nyt kuitenkaan pääse sen skidin takia" vai mitä. Mut kyl me itse on kutsuttu aina nekin, joista tiedetään ennalta, etteivät kuitenkaan pääse. Eihän se meiltä oo pois. On osoitettu kutsulla, että välitetään ja halutaan nähdä. Nyt on itsellä vähän syrjitty ja sorsittu olo. 

Ladataan...
Natsimutsi

Case Teri Niitti sai mut pohtimaan imetystä. Omaani ja muiden. Muistan joskus nuorena olleeni messuilla töissä, kun äiti vauvansa kanssa kysyi saisiko imettää osastomme sohvalla. Siis sisustuslehden osaston sohvalla. Menin hämilleni, en kehdannut kieltää vaikka tuntuikin ehkä hieman kummalliselta. Mietin nyt, mikä siitä teki kummallisen, ja tajusin, että ehkä se, eikö äiti halunnut mennä rauhallisempaan paikkaan. Ehkei hän tiennyt, että vähän matkan päässä oli ns. taukotupa, ehkä hän oli kuumuudesta väsynyt eikä jaksanut pidemmälle. Vauvan en muista huutaneen. Koska se olisi tehnyt minulle epämieluisan olon. Ja pomonihan sitten paikalle tultuaan sähähti miksi olimme antaneet luvan. Minusta se kuitenkin toisaalta oli valokuvamaisen sopiva näky asuntomessuilla. Äiti vauvansa kanssa stailatussa "olohuoneessa". 

Muita muistikuvia imetykseen liittyen mulla ei ennen omaa taivaltani ole. Ajattelin sen olevan toimenpiteenä niinkin yksinkertainen kuin tissi (eli nänni) vauvan suuhun ruoka-aikaan ja that's it. Uskon, että tämä on itseasiassa aika monen harhaluulo. Myös Teri Niitin luulo. Koska silloinhan se olisikin helppoa olla imettämättä kahdeksan tuntisen New Yorkin lennon alussa, tai käydä pikaisesti lentokoneen takaosassa sijaitsevien lentoemäntien tilassa imettämässä tai imettää lapsi näppärästi ja nopeasti liinan alla piilossa.

Oma imetystaipaleeni alkoi tosiaan kehnosti. En edes pitänyt koko ajatuksesta. Sektion vuoksi meni syntymästä yli 20 tuntia ennen kuin vauva tuotiin rinnalle kokeilemaan. Mistään ihokontakteista en tiennytkään. Tai edes siitä, että vauva oikeasti haluaa asua tissillä. Ensimmäinen yhteinen yö vauvan kanssa oli pelkkää huutoa ja tissin lutkutusta. En saanut nukuttua. En tajunnut mikä vauvalla on vialla kun huutaa vaan jos ei anna tissiä. Eikä hoitajatkaan asiasta viitsineet mainita. Sitten oli sokereiden kanssa ongelmaa ja mun käskettiin olla imettämättä lainkaan kun annettiin pullosta tietty määrä tietyin väliajoin. Näin jälkikäteen pistää vihaksi. Jos olisin tiennyt imetyksestä mitään, olisin osannut varmaan jo tuolloin "korjata sokerit" oikealle uomalle lisäämällä imetystä. Ihokontaktissa, jotta maidonnousu olisi onnistunut nopeammin. Ja jotta vauvalla olisi ollut tarpeeksi lämmin. Uskokaa tai älkää, mutta vauva lähti sitten neljäntenä päivänä keskolaan sokereiden vuoksi. Keskolassa naurettiin ihmeissään kun todettiin, että vauva on vain kylmissään. Kenguruhoito auttaisi kuulemma heti. Olin siinä kohtaa jo niin epäonnistunut kaikessa, etten edes kehdannut kysyä kenguruhoitosanan ensimmäistä kertaa kuultuani mitä se tarkoittaa. Mutta vaatetta osasin lisätä vauvalle kun eivät hoitajat osanneet. 

Viimein viikon sairaalassa riutumisen jälkeen (olin suorastaan nälässä kun keittiö lykkäsi minulle virheellisesti jonkun vhh-ruokavalion, eivätkä viikossa saaneet asiaa korjatuksi) sain kotona kunnolla syödyksi ja jaksoin imettää tuntikausia ja maitokin nousi kunnolla. Ihme kyllä, kaiken sen sairaalan imetä-älä imetä- vatuloinnin jälkeen. Ja vauvahan imi. Ja imi. Ja imi. Hyvä, että itse vessassa ehti käydä. Jos johonkin piti mennä, niin kahden tunnin imetysputken jälkeen saattoi olla just ja just tunti aikaa. Sektion vuoksi imettäminen oli helpointa makuulla. Isot, roikkuvat tissit sai paremmin aseteltua pikkuisen ihmisen suuhun. Sylissä pitäessä ei asentoa löytynyt. Tämän vuoksi alkukuukausien imetys tapahtui aina kotona. Tai äidillä tai anopilla. Ei olis tullut mieleenkään lähteä kahvilaan tai lentokoneeseen. Onneksi ei ollut pakkokaan. Autossa imettäminen sen sijaan tuli tutuksi.

Ensimmäisen kuukauden jälkeen iski rintatulehdus. Se, jos mikä on kivuliasta. Muistan äidin ystävän purskahtaneen itkuun puhelimessa kuultuaan, että mulla on rintatulehdus. Sen verran helvetilliset muistot oli hänellä omastaan. Sitten kahden kuukauden sisällä iski sammas. Eli hiiva. Minulle, jolla ei ikinä koskaan ole hiivaa ollut missään. Tissit oli taas aivan tulessa. Heruminen oli kivuliasta ja tuntui kainaloissa asti. Itkin jo ennalta imetyksen alkua, niin tuskaista se silloin oli. Vauvan imuotekin oli huono. Toisessa nännissä oli kuukauden ajan haava. Tai haava joka rupeutui ja repesi kerta toisensa jälkeen huolimatta kaikesta Lansinohista ja Bebanthenista ja ilmakylvyistä ja rintakumin käytöstä ja "tauon" pitämisestä imetyksessä. Ensimmäiset kolme kuukautta oli siis silkkaa taistelua imetyksen kanssa. Tajusin oikein pitkän kaavan kautta, ettei se "tissi suuhun ja that's it" ole lainkaan niin yksinkertaista ja helppoa miltä se näyttää. Pelkästään sen oikean imuotteen saaminen vauvalle on joskus helvetillisen uurastamisen takana, meillä se tarkoitti makuullaoloa, että vauvan sai sopivaan asentoon. Muutaman kerran jouduin imettämään neuvolassa istualteen. Se hien ja tuskan määrä, mikä syntyi, oli jotain semmoista, että jos minä olisin joutunut matkustamaan ensimmäisen neljän kuulauden aikana lentokoneella yhtään mihinkään vauvan kanssa, olisin takuulla maannut käytävän lattialla asiaa toimittamassa. 

Nyt kun imetys sujuu jo, ja taivalta on takana melkein yhdeksän kuukautta, voin onnellisena ajatella, että pahin on takana. Yhä edelleen mieluiten imetän makuullaan. Vauva pysyy parhaiten paikoillaan. Sylissä hyörii ja pyörii, ja meille molemmille tulee kuuma vaikka olisi viileä ilmakin. Kertaakaan en ole siksi uskaltanut julki-imettää. Siis siksi, että kuumistuttuaan vauva taas karjuu ja tissiä pitää vaihtaa useammin ja kaiva näitä ryntäitä sitten smoothisti missään kaupan penkillä kiinnittämättä muiden huomiota. Tai taistellen siinä vielä jonkun lakanan kanssa. (Sivuhuomautuksena tarvii sanoa, että on se kumma miten joiltain tahoilta vaaditaan esim. maahanmuuttajilta, ettei burkhia saisi käyttää, mutta samalla sitten vaaditaan kaikille imettäville äideille lapsineen kunnon kaapua päälle!) Ja kyllä. Se rajoittaa mun elämää. Kaikki on suunniteltava about kolmen tunnin sykleissä. No nyt kun soseet ja muut ruoat on kehissä, ei tissiä tarvita kolmen tunnin välein, mutta kyllä se silti rajoittaa. Olisi vaan niin paljon mukavampi mennä ja tehdä vauvan kanssa, kun uskaltaisi imetyshommiakin missä ja milloinka vain tarvitaan. Imetyksen onnistuminen on suuri saavutus, ja vielä jos sen pystyy tekemään rajoittamatta omaa liikkumistaan niin huikeeta. 

 

Ladataan...
Natsimutsi

Vuosi 2015 on just takana. Huh, mikä vuosi. Musta tuntuu, etten oo tehny mitään, vaikka oon tehny kaiken.

Mä tein pari vuotta sitten uuden vuoden päätöksen olla rohkea. No olin. Tulin raskaaksi vaikka sitä pitkään kainostelin. En halunnut. Elämähän siihen loppuu kun tulee lapsi. Halusin olla vapaa menemään. Sit mietin, et mihin mä haluun mennä. En mihinkään. Olla tässä. No, vuosi 2015 on oltu. Nimenomaan tässä. Aika jumissa pikkuisen kanssa. Mutta mulle se on vaan yksi vuosi muiden joukossa. Pikkuiselle se on ollut koko sen elämä. 

Mutta onhan tää ollut toisaalta valaisevaa. Jos Apulannan Toni laulaa valoista pimeyksien reunoilla, niin sitähän tuo lapsi on. Mutta siinä oon Tonin kanssa eri mieltä, että ihmistä pitkin kyllä voi matkustaa itseensä. Ainakin jos se ihminen on oma lapsi. Oon nimittäin kuluneena vuonna oppinut itsestäni paljon enemmän kuin koskaan ennen. Mutta on muuten hyvä biisi se. Kuuntele ihmeessä. 

Vuosi 2016 toivottavasti tuo tullessaan mulle vähän pidempää pinnaa. Kärsivällisyyttä. Sellaista äitimäistä asennetta, että "sehän on vain pikku sotku, sen voi putsata". Tällaisena järjestelmällisenä ihmisenä kun tuntuu takaraivossa pahalta ajatella, että lapsen itsenäinen syöminen aiheuttaa sotkua, jonka voisin välttää syöttämällä sitä itse. Tai että lattialla oleva lelu ei ole siinä ikuisuuksia, vaikkei sitä ihan silmänräpäyksessä korjaakaan leikin jälkeen pois. 

Ehkä myös se kärsivällisyys siihen omaan vapauteen. Kyllä minäkin pääsen kavereiden kanssa illanistujaisiin tai lomareissulle. En ehkä just nyt. Mutta vaikkapa kesällä. Edelleen, mulla on monet istujaiset takana ja toivottavasti monet vielä edessä. Lapseni tarvitsee minua nyt. Ja tämä on sen koko elämä. 

Nyt kun olen kirjoittanut tämän uuden vuoden toiveen tai enemmänkin tavoitteen ylös, toivon, että se jotenkin paremmin iskostuu mieleen. Niin kävi aikanaan stressaamisen kanssa. Kun kirjoitin päättäväni turhan stressaamisen, koska asioilla on tapana mennä miten on mennäkseen, ilman, että stressaaminen siihen vaikuttaa, oli se lopulta aika helppoa myös laittaa toteen. Kirjoittamisen voima on ihmeellinen. Jos et siis itse muuta lupaa, niin lupaa edes kirjoittaa ajatuksiasi ylös. Jos ei julkisesti niin pöytälaatikkoon. Ainakin tuskat ja murheet tuntuu niiden paperille laittamisen jälkeen puolet pienemmiltä. Ilot puolet suuremmilta. Hyvää uutta vuotta!

Pages