Hermoromahduksen partaalla

Toivoin tänään joululahjaksi päivää yksin kotona. Ilman lasta. Ilman koiraa. Ilman miestä. Saisin vain olla. Yksin. Ei huolehtimista. Ei huomioimista. Ei viihdyttämistä. Ei ruokkimista. Mutta lojuisin hetken sohvalla kattoon tuijotellen. Lukisin kirjaa vain huomatakseni, etten jaksa olla paikallaan. Järjestelisin kaapit ja ehkä huonekalutkin uuteen uskoon ja siivoaisin koko kämpän kunnolla katosta lattiaan. 

Sain tänään jonkun sortin hermoromahduksen. Suutahdin uhmaikäiselle koiralle noin tuhannetta kertaa, hermot kireänä tiuskin myös lapselle tämän väistellessä ensin ruokaa suuhun tuovia lusikallisia ja sen jälkeen kitisten joka asiaan. En ehtinyt taas päivällä tekemään mitään mitä ajattelin. Lapsi oli vihdoin iltapäikkäreillä, mies kaupassa ja oli hetki aikaa leikkiä huomiota jatkuvasti kerjäävän koiran kanssa. Meni sillä överiksi koko touhu ja se oli sillä hekellä ihan viimeinen niitti mun mielenrauhalleni. Sulkeuduin ovet paukkuen vierashuoneeseen pakoon. Lopulta sain hillittömän itkuhepulin. En halua olla tällainen ihminen. Tällainen emäntä koiralleni. Tällainen äiti lapselleni. Tällainen vaimo miehelleni. Tiuskiva hermojenkiristys. Miten näin on päässyt käymään?

Tajusin, että oon ihan helkutin väsynyt. Nukun öisin tosi hyvin ja pitkään, joten mietin että mikä voi väsyttää. Lopulta hiffasin, että oon vaan ihan hemmetin väsynyt tähän mun elämään just nyt. Oon 9 kuukautta kantanut tota rääpälettä mukanani melkein 24/7. Hän ei kestä hetkeäkään olla yksin. Se on aika rasittavaa. Älkää käsittäkö väärin, se on parasta ja ihaninta mitä mulla on. Mutta kyllä olis kiva, jos hän välillä viihtyis leluineen omissa oloissa. Valvovan silmän alla toki, mutta tiedättekö niin, ettei tarvitse olla siinä koko ajan täysin mukana.

Inhottavaa sanoa, mutta aamulla kun herätään, alan odottamaan päiväuniaikaa. Niiltä herätään aina ihan liian ajoissa. Se itkuhälyttimestä kuuluva y-yy saa mun karvat nousemaan pystyyn. Taas pitää ruokkia, vaihtaa vaippaa ja ennen kaikkea viihdyttää. Ja sitä viihdytystä pitää jaksaa aina seuraaviin uniin asti. Ja niitä seuraavia unia ei aina edes tule. Sitten mennään iltaan asti. Paras vuorokaudenaika on yö. Silloin lapsi nukkuu. Koira nukkuu. Ja mies nukkuu. Itse nousisin mieluusti ylös tekemään jotain omaa. Lukemaan vaikka sitä kirjaa, mutta lapsi herää oitis jos poistun sen vierestä. Niinpä nukun nykyään kellon ympäri parilla yösyötöllä. Ei luulisi siis univajeesta johtuvan tämä väsymys. Sen on oltava väsymistä tähän elämään.

Vaikka välillä sentään pääsee käymään jossain kaverilla tai lenkillä tai kaupassa ihan yksin, niin aina takaraivossa kolkuttaa ne peruskysymykset: ”kuinka ne nyt pärjää?” ”Olenko jo ollut liian kauan poissa?” Ja niin edelleen. Kotona ahdistaa, kun ei ole aikaa laittaa paikkoja kuntoon. Joku purkamaton muuttolaatikkokin lojuu jossain nurkassa. En ehdi. En jaksa aloittaa kun se jää kuitenkin kesken.

Tänään melkein ahdisti niin paljon, että meinasin soittaa anopin meille, jotta pääsen pois hetkeksi. Mutta ei. Prkle kun olen aina ollut niin itsenäinen ja vahva, niin avun pyytäminen ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu liian isolta. Heikolta. Nololta. Ihan kuin tunnustaisin, että en pärjää. Jännä miten ensimmäisten vauvaviikkojen aikana oli avuntarjoajaa joka nurkassa vastassa. Nyt ei enää juurikaan. Nyt sitä apua pitäisi itse pyytää. Ja siihen minusta ei vielä ole. Tiedän, että pitäisi, mutta se on liian iso juttu.