Pikku tauko tässä tullut kirjoittamiseen. Ennen oli helppoa kun imetykset kesti ja siinä samassa sitten pystyi näpräämään läppäriä. Ei käy enää. Se on viihdytettävä samalla kun toinen ruokailee. On koko ajan joko höpötettävä tai silitettävä tai illalla leikittävä nukkuvaa, että toinenkin tajuaa yön saapuneen.

  Jos ei aiemmin, niin nyt viimeistään on oma aika hyvinkin kaukainen muisto vaan. Äitiriippuvainen vaavi edelleen nukkuu päikkärit liinassa, mutta vaan jotain tunnin pätkiä. Siinä ehtii sitten just käyttää koiran lenkillä ja syödä. Sit ruokitaan lasta, vaihdetaan vaippaa ja leikitään. Seuraavilla päikkäreillä ehtii taas koiran kanssa ulos ja laittamaan joko pyykit tai tiskit. Tai imuroimaan. Miten nyt sitten priorisoi.  Ja ei, ei helpota kun ukko tulee töistä. Hän menee päiväunille. Tai katsoo telkkaa. Tai näprää ipadiään. Tai lukee lehteä. Ottaa ehkä hetkeks lapsen, mut siis vartti on varmaan ihan maksimi. Koska sit ”mun pitää kattoo pelii”. Ehtiihän siinä käydä itsekseen sitten veskissä. Helvetti. Ja jos vähänkin alkaa vauva itkemään niin kiikuttaa sen mulle. Ja ihmettelee, et miksei se opi sen kanssa olemaan. No miksiköhän?   Nyt varoitus. Seuraa hirveää avautumista. Minä en jaksa vaatia tai pyytää. Kyllä aikuisen ihmisen pitäis itse tajuta. Ehkä jonain päivänä lyön faktat pöytään, että ajattelitko ikinä, millasta mun elämä oli äitiyslomalla. Yöt heräilen imettämään, nyt kun kiinteitä maistellaan niin joutuu jopa nousemaan välillä ylös vauvan kanssa, kun pyörii vatsassa ja itkettää. Siis vauvaa. Aamusin noustaan kaikki samaan aikaan ylös. Leikitän ja viihdytän. Syön hätäisesti aamupalan samassa. Hörpin kahvit. Laitan päikkäreille ja sit koira tarvii huomiota. Leikitän, vien ulos, koulutan. Ja sit lapsi herää. Syötän, leikitän, viihdytän, syötän ja laitan nukkumaan. Ja sit koiran kanssa ulos ja joku pieni kotiaskare. Unohdin syödä. Vauva herää. Kuuntelen sen huutoa kun syön. Pakko syödä kun huippaa päässä. Syötän. Leikitän. Isä tulee kotiin. Leikittää hetken koiraa, hetken lasta. Syötän. Laitan kolmansille päikkäreille. Lähden koiran kanssa kolmatta kertaa ulos kun mies menee päiväunille tai lösähtää sohvalle. Kotiin tullessa oon hiestä märkä. Ihan väsyny ja nälkäinen. Teen itselleni jotain sapuskaa. Käyn suihkussa sit ennen nukkumaanmenoa. Koira hakee isännän huomiota. Skidi herää. Syötän. Leikitän. Ja sit kello on sen verran että mennään nukkumaan. Tai siis makaamaan sänkyyn kun vauva lutkuttaa maitoa sen kaks tuntia. Unohdin sen suihkun. No aamulla sitten. Näin ainakin tänään. Ja huomenna uusiks.  Argh. Ai että kun ottaa päähän. Ja siis onneks tää ei oikeesti joka päivä mee ihan näin. Saan mä vähän omaakin aikaa. Mutta liian usein tuntuu mies ajattelevan oman napansa ympäristöä ensimmäisenä. ”MINÄMINÄMINÄ!” Mut entäs minä? Huolehdin ensin lapsen, koiran, vieraat, miehen ja sit itseni. Jos muistan. Tai ehdin. Ehkä joku päivä…