Anna Emilia
27 vuotta on jo aika paljon elettyä elämää. Ainakin siltä se tuntuu nyt, kun haluaisin kertoa itsestäni. Haluaisin kertoa oman historiani: kuka minä olen ja mistä olen päätynyt tähän nimenomaiseen hetkeen. Uskon kuitenkin, että elämäntarinani sovittaminen yhteen, vielä luettavan mittaiseen tekstiin, voi olla pieni mahdottomuus.
No aloitetaan nykyhetkestä.
Istun koti-sohvallani eräässä kerrostalossa, joka sijaitsee järven rannalla Lappeenrannassa. Rakastan tätä kotia ja tätä ympäristöä. Kaikista ikkunoista näkyy vettä. Veden toisella puolella on saaria ja saarilla metsää. Rauhoittavista luontomaisemista voin siirtyä kävellen 15 minuutissa kaupungin ytimeen näyteikkunoiden ja ihmisten keskelle. Mitä itse kotiin tulee, aion kertoa siitä myöhemmin kuvien kera.
Rakastan myös sitä ihmistä, joka istuu kanssani tällä samaisella sohvalla. Hän on kenties arvostavin, ymmärtäväisin, viisain, empaattisin ja välittävin ihminen, jota olen ikinä rakastanut. Tapasimme reilu vuosi sitten. Tuossa ajassa olen elänyt, kokenut ja nähnyt enemmän kuin viimeisenä kymmenenä vuotena yhteensä. Suurimmaksi osaksi ollaan puuhailtu aivan tavallisia asioita: laitettu ruokaa ja syöty yhdessä, herätty aikaisiin arki-aamuihin, ulkoiltu ja urheiltu, haahuiltu lukuisia kertoja markettien käytävillä ja juteltu kaikesta vihreiden kuulien historiasta lapsuuden ajan suurimpiin pelkoihin asti. Arkisen elämän lomassa ollaan tehty reissuja Suomessa ja sen ulkopuolella. Olen useasti mietiskellyt, kuinka juuri minä olen saanut tämän ihanan ihmisen elämääni. Suuri osa siitä onnellisuudesta, jota tällä hetkellä koen, on sohvalla kanssani istuvan henkilön ansiota.
Tällä hetkellä elämääni rytmittää pitkälti fysioterapeutti-opinnot, jotka aloitin noin puolitoista vuotta sitten Saimaan ammattikorkeakoulussa. Aiemmin olen opiskellut luokanopettajaksi noin neljän vuoden verran ja valmistunut kasvatustieteen kandidaatiksi. Heti valmistumisen jälkeen muutin Lappeenrantaan ja aloitin nykyiset opintoni. Opiskelu on hyvin intensiivistä ja tekemistä riittäisi varmasti vuorokauden ympäri, jos sille tielle haluaisi lähteä. Tähän mennessä olen opiskelun ja omien voimieni välisestä suhteesta kuitenkin oppinut sen verran, että rajat tekemiselle on hyvä vetää jo hyvissä ajoin. On osattava sanoa ”ei”ja ”nyt riittää, kiitos!”siinä vaiheessa, kun vielä ehkä jaksaisi vähän viilata, mutta tietää homman olevan jo aivan hyvä sellaisenaan. Välillä kuitenkin eri opintojaksojen yhtäaikaisesti kasaama kuorma tuntuu repivän mielen ja kehon miljooniksi kappaleiksi ja lopputulos on kokovartalopaniikki, jonka vallassa on mahdotonta tarttua mihinkään.
Olen vuosia opetellut menemään sieltä mistä aita on matalin, mutta kun korkemmaltakin vielä pääsee, on houkutus kiipeämiseen liian suuri. Joitakin kertoja olen silti jo onnistunut laskemaan työn käsistäni vaiheessa ”riittävän hyvä” ja hoitamaan ryhmätöissä ainoastaan oman osuuteni holhoamatta kaikkien ryhmän jäsenten työskentelyä. Kenties jonkin tulevan postauksen voisi omistaa sille, mitä on opiskella fysioterapeutiksi.
Viikoista siis suuri osa kuluu opintojen parissa. Opiskelujen vastapainoksi kehoni ja mieleni kaipaa liikettä. Käyn noin 2–4 kertaa viikossa tekemässä toiminnallista harjoittelua. Käytännössä tämä tarkoittaa riehumista kahvakuulien, levytankojen, käsipainojen ja boksien kanssa. En ole jakanut lihasryhmiä eri päiville, eikä harjoittelullani ole tällä hetkellä muuta tarkoitusta kuin hyvän mielen saaminen sekä kehon pysyminen hyvässä kunnossa ja toimintakykyisenä. Fiiliksestä ja säästä riippuen tykkään käydä myös juoksentelemassa eri mittaisia ja vauhtisia lenkkejä. Lisäksi rakastan ylipäätään ulkoilua ja luonnossa liikkumista. Ja vielä nyt, kun tiet ovat sulat ja lämpötilat siedettäviä, taitan koulumatkat mieluusti pyörällä nauttien samalla raikkaasta syysilmasta. Yksi pahimmista painajaisistani lieneekin useampi putkeen vietetty päivä ilman ulkoilua ja raitista ilmaa.
Liikkeen lisäksi kehoni ja mieleni tarvitsee hiljentymistä, hidastamista ja lepoa. Olen ties kuinka monta kertaa hullaantunut loputtomasta energian tunteesta ja suhannut haltioissani päiviä putkeen pysähtymättä. Tällaisen liihottelun seurauksena olen joka kerta tippunut vauhdilla alas tuloksena lamaava väsymys ja ahdistus siitä, että hetki sitten niin aikaansaava Anna on muisto vain. Liikkeen ja levon suhdetta olen joutunut saanut opetella jo kauan ja se lienee kehityskohteeni vielä pitkälle tulevaisuuteenkin. Tähän teemaan liittyen jatkossa varmasti useita tekstejä tulossa sekä omien elämääni liittyvien esimerkkien muodossa että koulutukseeni ja mielenkiinnon kohteisiini liittyen.
Elämässäni erityisen tärkeää osaa näyttelevät lukuisat ihanat ihmiset. He tekevät elämästäni elämisen arvoisen. Perhe ja ystävät ovat aina muodostaneet minulle tukiverkon, joka on aina kannatellut ja kannattelee kaikissa elämän käänteissä. Niinä aikoina, kun oma elämä ei ole tuntunut elämisen arvoiselta, ovat muistot ja ajatukset läheisistäni sekä heidän rakastavat ja lohduttavat sanansa auttaneet minua uskomaan parempaan aikaan. Mikään ei ole parempaa kuin lämmin halaus, hellä kosketus, ajantajun kadottava keskustelu tai vatsalihakset kramppiin saava nauru ihanan ihmisen seurassa. Olen loputtoman kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, jotka olen elämääni saanut.