Lihavuusaktivismista kehopositiivisuuteen

Oon seurannut mielenkiinnon ja epätoivon värittämin tuntein Mungolifen Annan bloggausta kehopositiivisuudesta ja siihen vastauksena syntyneitä kirjoituksia (mm. Oi Mutsi Mutsi ja Masentunut Mutsi-blogit) ja erityisesti ensimmäisenä mainitun instapostausta.  Monia on hämmentänyt Elsan (Oi Mutsi Mutsi) käyttämä ”valkoinen hetero nainen”-käsite. Tällähän siis viitataaan asemaan, josta ihminen mielipiteensä ja näkemyksensä kertoo. Esimerkki: Voinko minä kertoa, mikä vammaisille on parasta, kun en ole elänyt vammaisena? Voinko sanoa, kuka päättää liikuntarajoitteisen henkilön puolesta kuka häntä liikuttaa tai vaihtaa hänen tamponinsa? Tai voinko ihmisenä, joka ei ole kohdannut syrjintää seksuaalisuuteensä liittyen sanoa, että pridea rummutetaan liikaa? Ei, en voi. Tehtäväni on kuunnella, miten nämä ihmiset itse määrittelevät tarpeensa ja tukea heitä siinä. Samalla tavalla kun en tiedä minkälaista on elää tummaihoisena Suomessa, kokea syntyneensä kehoon jota ei koe omakseen tai minkälaista on elää todella karvaisena naisena, en myöskään tiedä, minkälaista elämä on ja mitä tarpeita on itseäni isommilla ihmisillä. Vaikka olen kokenut syrjintää, kiusaamista ja häpeää painooni ja ulkonäkööni liittyen, kuuntelen myös heitä, jotka ovat silmätikkuna painonsa takia enemmän kuin minä.

Ihmisten on joskus vaikea asettua toisen asemaan, enkä minäkään ole tässä poikkeus. Onneksi jokaisen on mahdollista kehittyä muiden kokemuksia kuunnellen. En esimerkiksi itse aikoinaan ymmärtänyt, miksi valkoisten naisten hiusten letittämistä voidaan katsoa pahalla -nyt onneksi ymmärrän. Vielä vaikeampaa tuntuu olevan sen ymmärtäminen, ettei muiden oikeudet useinkaan ole itseltä pois. Tai, että hoikat ihmiset ovat yleisesti ottaen hyväksytympiä kuin lihavat. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Sitä ei muuta se ikävä asia, että myös hoikkia ihmisiä kiusataan painonsa vuoksi. Läskifobia on meillä rakenteissa, aivan kuten rasismi ja heteronormatiivisuus.  Harvat feministitkään suomessa nostavat asiaa pinnalle, vaikka kehopositiivisuus ja fat acceptance ovat vahvasti femistisiä asioita.  Yleisesti hyväksyttävä kehopositiivisuus tuo viestiä, että sen tarkoitus on rohkaista jokaista rakastamaan itseään. Näin vältytään kohtaamasta sitä tosiasiaa, että kehot ovat erilaisissa valta-asemissa toisiinsa. Radikaalista, feministisestä lihavien oikeuksia ajavasta aatteesta on tullut sosiaalisesti hyväksyttyjen naisten hashtag.

 

Kuten olen aikaisemmissa postauksissani (ja eilen instassa) tuonut esille, olisi jokaisen kehopositiivsuudesta kirjoittavan hyvä ottaa selvää aiheesta hieman enemmän. Kun Mungolifen Annan kirjoituksesa todetaan, että ”Jotenkin tuntuu, että joillekin ihmisille tuo koko vartalopositiivisuus on tapa puolustaa omaa ylipainoa ja saada hyväksyntää sille, ja vartalopositiivisuus muuttuukin ykskaks lihavuuspositiivisuudeksi, missä ei-lihavat ovat vastustajia. Se ei tietenkään ole vartalopositiivisuuden idea ja tavoite, vaan ainoastaan yksi lieveilmiöistä, joita eittämättä syntyy kun ihmiset käyttävät jotakin ideologiaa kuten itse haluavat.”, olin tukehtua kieleeni. Kehopositiivisuus on saanut alkunsa nimenomaan Amerikassa 60-luvun femismin lihavuusaktivisteista,  (toki tiedetään, että jo 1800-luvulla naiset näkivat mm.korsettien ongelmallisuuden ) jotka perustivat mm. NAAFA:n (National Association of Advane Fat Acceptance) ja sen jälkeen esimerkiksi Fat Undeground-liikeen, jonka julkaiseman Fat Liberation Manifeston voit lukea postauksen lopuksi jos kiinnostaa.

 

Ihmisillä ei myöskään ole kansalaisvelvoitetta pysyä terveenä. Kukaan tuskin haluaa varta vasten olla sairas, mutta elämäntavat on jokaisen oma asia. Terveydestä Annakin kertoo olevansa huolissaan. Kyllä lihavat ihmiset tietävät siihen kuuluvat riskit ilman holhoamista. Aivan kuten laskettelijat tietävät riskit harrastukseensa liittyen, tupakoitsijat tietävät riskit polttamisen liittyen tai huonoissa ihmissuhteissa olevat tietävät sen vaikutukset hyvinvoinnille. Sen sijaan Annan kirjoitus ei edistä kenenkään ylipainoisen, syömishäiriöisen tai vaikkapa masentuneen ihmisen hyvinvointia, eikä tarjoa mitään uutta niille, jotka ovat kamppailleet painon ja syömisen kanssa mahdollisesti lähes koko ikänsä. On myös hyvä muistaa, että vaikka oma käsi on se joka energiaa suuhun vie, ei syy syömiselle aina ole oma. ”Sillä tyytyväisyys omiin muhkuroihin ei suojele aikuisiän diabetekselta. Tai raskausajan diabetekselta. Tai korkealta verenpaineelta, uniapnealta tai vaikka lapsettomuudelta. Tyytyväisyys omaan kroppaansa ei auta silloin kun elämänlaatu alkaa kärsiä terveydellisistä syistä.” Onneksi en haaveile lapsesta tai kärsi lapsettomuudesta, voisi muuten aika pahasti loukata ja tuottaa häpeää tuo kommentti, varsinkin jos en saisi pysyvästi laihdutettua samalla kun moni normaalipainoinen kärsii lapsettomuudesta ja ylipainoinen saa lapsia ekalla yrityksellä. Tässä taas naiselta naiselle kylmää rättiä. Luuleeko muutkin ihmiset, ettei ylipainoiset tiedä näistä riskeistä? Jos näin on, niin toistan vielä: Kyllä tietää. Jotkut yritttävät sen vuoksi laihduttaa siinä koskaan lopullisesti onnistumatta, pieni osa onnistuen. Sheimttaisiinko niitä epäonnistuneita, ehkä laihduttamisen lopetettua psyykkisen kuntonsa vakaaksi saaneita läskejä vielä jollain tavalla lisää? Tyytyväisyys muhkuroihin suojelee ennen kaikkea mielenterveyttä.

Annan esille tuomat kokemukset kiusatuksi tulemisesta hoikkuuden vuoksi ovat valitettavia, enkä halua kenenkään kokevan sitä. Olen pahoillani, että Anna on joutunut kokemaan sellaista. Hoikkuudesta kiusaamisen laittaminen samaan yhteyteen kehopositiivisuuden kanssa vie kuitenkin hukkaan; aivan kuten kuka tahansa voi kutsua itseään feministiksi ja tehdä sen nimissä mitä tahansa, ei kaikki kehopositiiviseksi iteään kutsuvat ihmiset ymmärrä mistä kehopositiivisuudessa on kysymys. Se ei ole pelkkää oman kropan normittamista, vaan myös muiden vartaloiden normittamista, tuttujen ja tuntemattomien. Tällä hetkellä Anna, kiusaamiskokemuksistaan huolimatta, edustaa sitä mikä on sosiaalisesti hyväksytty ja normitettu vartalo, ihonväri ja seksuaalisuus (sen perusteella mitä hän on itse tuonut esille) . Sen vuoksi hän ei ole oikea ihminen sanomaan, että ” liiallinen bodypositiivisuus ei myöskään ole hyvästä”.

FAT LIBERATION MANIFESTO
by Judy Freespirit and Aldebaran

1. WE believe that fat people are fully entitled to human respect and recognition.

2. WE are angry at mistreatment by commercial and sexist interests. These have exploited our bodies as objects of ridicule, thereby creating an immensely profitable market selling the false promise of avoidance of, or relief from, that ridicule.

3. WE see our struggle as allied with the struggles of other oppressed groups against classism, racism, sexism, ageism, financial exploitation, imperialism and the like.

4. WE demand equal rights for fat people in all aspects of life, as promised in the Constitution of the United States. We demand equal access to goods and services in the public domain, and an end to discrimination against us in the areas of employment, education, public facilities and health services.

5. WE single out as our special enemies the so-called “reducing” industries. These include diet clubs, reducing salons, fat farms, diet doctors, diet books, diet foods and food supplements, surgical procedures, appetite suppressants, drugs and gadgetry such as wraps and “reducing machines”.

WE demand that they take responsibility for their false claims, acknowledge that their products are harmful to the public health, and publish long-term studies proving any statistical efficacy of their products. We make this demand knowing that over 99% of all weight loss programs, when evaluated over a five-year period, fail utterly, and also knowing the extreme proven harmfulness of frequent large changes in weight.

6. WE repudiate the mystified “science” which falsely claims that we are unfit. It has both caused and upheld discrimination against us, in collusion with the financial interests of insurance companies, the fashion and garment industries, reducing industries, the food and drug industries, and the medical and psychiatric establishment.

7. WE refuse to be subjugated to the interests of our enemies. We fully intend to reclaim power over our bodies and our lives. We commit ourselves to pursue these goals together.

By Judy Freespirit and Aldebaran
November, 1973

Originally Published by the Fat Underground,
Los Angeles, California USA

Kaikissa kuvissa tekijän instaprofiilin nimi.