Ajatuksia aiheesta thin privilege ja fat shaming
”On eri asia kokea olevansa lihava, kuin olla lihava”.
Pahin asia, mitä ihminen voi olla, on lihava. Näin useat oppivat ympäristöltään lapsesta saakka. Kuuntelemalla muita perheenjäseniä ja kavereita, lukemalla lehtiä, katsomalla televisiota. Ylipainolla pelotellaan ja siitä halutaan eroon, oli sitä tai ei. Muistan kun yläasteella poikien liikunnan opettaja sanoi oppilaille, että polttakaa mielummin tupakkaa, kunhan ette ole läskejä. Taisi vielä mainita jotain aineenvaihdunnastakin.
Lihaville ihmisille huudellaan kadulla, heitä kiusataan ja syrjitään painon vuoksi koulussa, töissä, harrastuksissa. Jostain syystä kuvitellaan, etteivät lihavat tiedä olevansa lihavia, joten se täytyy muiden ihmisten heille kertoa. Heistä tehdään olettamuksia pelkän ulkonäön perusteella: epäterveelliset elämäntavat. Piste.
Kun lihava syö hampurilaista, hänelle saatetaan huomauttaa asiasta. Instagramiin tulee kommentteja siitä, pitäisikö tehdä terveellisempiä valintoja. Kun lihava syö salaattia, hänen oletetaan (vihdoin) laihduttavan. Instagramiin tulee kehuja terveyttä edistävästä valinnasta. Kun lihava kertoo harrastavansa liikuntaa, sitä epäillään. Kun lihavan näkee harrastamassa liikuntaa, oletetaan hänen tekevän sitä laihtuakseen.
Kun lihava menee vaatekauppaan, suurimmassa osassa kaupoista ei myydä hänen kokoaan.
Kirjaston käsinojilla varustettuja tuoleja ei ole suunniteltu isoille perseille. Eikä lentokoneen turvavöitä isoille mahoille.
Kun ihminen laihtuu, siitä onnitellaan. Näin tehdään, koska laihuutta ihannoidaan, ja laihtuessaan ihminen muuttaa kehoaan oikemman näköiseksi. Kehutaan ajattelematta, että taustalla voi olla syömishäiriö, avioero tai masennus, eikä välttämättä ihmisen oma toive laihtumisesta.
Lihavuus ei automaattisesti ole ongelma lihavalle itselleen. Ympäristölle se usein siitä huolimatta on, usein terveyteen vedoten. Ajatellaan lähes pakkomielteisesti, että ylipaino on suurin vaara ja johtaa vähintäänkin diabetekseen ja lopulta luultavasti kuolemaan. Normaali paino on terveyden perikuva; ihan sama, vaikka polttaisi tupakkaa, käyttäisi runsaasti alkoholia tai muita päihteitä, ei koskaan harrastaisi liikuntaa tai koskisi kasviksiin, nukkuisi tarpeeseesi nähden liian vähän tai kärsisi mielenterveysongelmista, hoikka nähdään terveenä ulkomuotonsa perusteella. Lihava sen sijaan voidaan diagnosoida sairaaksi vain yhdellä katseella, vaikka kaikki edellä mainitut asiat olisivat hanskassa.
Muun muassa yllä mainittujen asioiden vuoksi on eri asia kokea olevansa lihava, kuin olla lihava. Vaikka henkinen kamppailu voi olla sekä ei-lihavalla että lihavalla sama,on näiden kokemusten asettaminen yhdeksi ja samaksi asiaksi lihavien ihmisten kokemusten vähättelyä. Normaalipainoinen, vaikka kuinka itsensä lihavaksi kokeva, harvemmin kohtaa yllä mainittuja haasteita arjessaan. Toki lehtien laihdutusmainokset voivat koskettaa myös häntä (ja yhtään väheksymättä monia koskettavatkin), mutta mainokseen tavallisesti yhdistetty kuva tavoitevartalosta voi olla kuin hänen vartalonsa. Lihava ihminen ei näe mainoksessa omaa vartalonmalliaan. Hän ei luultavasti näe niitä missään muualla kuin laihdutussivujen ”ennen” -kuvissa. Aivan samalla tavalla kuin mä, joka shoppailen plussapuolen pienimpiä kokoja, vertaisin mun ongelmaa sopivien vaatteiden löytämisestä ihmiseen, jonka vaatekoko on 52. (Nautin siis itsekin tietyssä määrin thin privilegestä, ehkä paremmin muotoiltuna small fat privilegestä jos nyt tarkaan halutaan lokeroida.) Näiden asioiden vuoksi joku voi turhautua siitä, että normaalipainoiseksi tai hoikaksi luokiteltava kaveri nipistelee ihopoimujaan, joita jokaiselle tulee istuessaan, samalla valittaen olevansa läski.
Samalla on tärkeä muistaa, että normaalipainoinen voi voida psyykkisesti huonosti ja ylipainoinen taas olla elämänsä parhaimmassa kunnossa. Monet kertovat voineensa normaalipainoisena todella huonosti, kokeneet olevansa kuvottavia läskejä joita kukaan ei rakasta eikä halua ja laihduttaneensa jatkuvasti. Jatkuvasta ahdistuksesta, syömisongelmista ja masennuksesta seuraa usein muistoja loppuiäksi. Yllättävän moni kokee myöhemmin, lihottuaan normaalipainosta tai lievästä pyöreydestä ylipainoiseksi, että psyyke on paremmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin, koska ahdistavat ruoka-ajatukset, itsensä ruoskiminen, huonommuuden tunne ja tarve mukautua sekä erityisesti laihduttaminen, ovat loppuneet. Mitenköhän tilanne olisi, jos kyseinen normaalipainoinen henkilö ei koskaan olisi kokenut tarvetta laihdutaa? Olisiko hän ollut henkisesti paremmin voiva – ja nykyään edelleenkin (se paljon kaivattu) normaalipainoinen? Tällä tavoin ajateltuna kehopostiivisuus auttaisi meitä kaikkia – myös niitä lihavuuden vastustajia; moni ihminen ei koskaan lihoaisi kun ei normaalipainoisena kokisi tarvetta laihduttaa, joka, kuten jo vuonna 2017 hyvin tiedämme, usein johtaa painon jojoiluun ja ylipainoon.
Tämän sanottuani palautan sun mieleen vielä sen, että kehopositiivisuus kuuluu meille kaikille! Välillä on vaan hyvä tsekata ympärilleen ja nähdä muiden kokemuksien taakse. Haasteet kehonkuvan ja itsensä rakastamisen kanssa koskettavat meitä kaikkia ja ovat saman arvoisia, mutta erilaisia. Tarkoitukseni ei ole väheksyä kenenkään kamppailua kehonsa kanssa.
Suomessa jää päivittäin 5-8 nuorta työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveydellisten häiriöiden vuoksi. Tässäpä pohtimista seuraavan kerran, kun mietitään terveyttä.
Ps. Kirjoittaja oli kirjoitushetkellä hyvin väsynyt ja flunssainen, joten mahdolliset kirjoitusvirheet laitetaan sen piikkiin. Ei ihan tämä tavoite puoli kymmenenltä nukkumaan menemisestä ole toteutunut. Öitä!