#bodypositive osa 2.
Seuraan useita kehopositiivisuudesta puhuvia henkilöitä varsinkin instagramissa, myös muutamia suomalaisia (mielellään seuraisin useampaakin, jos sellaisia olisi). Amerikassa ja esimerkiksi Englannissa keho(positiivisuus)aktivisteja on ymmärrettävästi enemmän kuin Suomessa, mutta pikkuhiljaa täälläkin ihmiset kiinnostuvan aiheesta enemmän ja tutkivat ja ottavat selvää kehopositiivisuudesta ja siihen vahvasti liittyvästä läskiaktivismista, feminismistä ja eriarvoisen kohtaamisen huomioimisesta.
Kehopositiiviseksi voi itseään kutsua kuka tahansa; se tarkoittaa jokaiselle eri asioita eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä varsinaisen tämänhetkisen kehopositiivisuusliikehdinnän kanssa, joka on aktiivisimmillaan juuri instagramissa. Olen törmännyt muutamiin itseään kehopositiivisuussanoman levittäjiksi/esikuviksi/tms mainostaviin henkilöihin joiden tarkoitusperistä tai tiedostavuudesta en ole täysin varma. Tässä muutama asia jotka minulle vietittävät, ettei henkilö ehkä kannata sellaista kehopositiivisuutta johon itse uskon:
– Laihdutuskulttuurin ja -puheen ylläpitäminen.
”Lupaan käydä ensin lenkillä ja sitten vasta syön tämän pizzan”
”Olen ansainnut tämän herkun kun kävin salilla”
”Kyllä tekee tiukkaa kieltäytyä”
”Tekisi niin kamalasti mieli irtokarkkeja”
”Liha on heikkoa”
”Karkkilakko (ja 5 itkevää emojia)”.
Laihdutustuotteiden ihannointi ja mainostus.
Pakko laihduttaa jotain tilaisuutta, juhlaa tms varten.
Mainostaa päässeensä eroon kahdesta kesäkilosta
Älkää ymmärtäkö väärin; ihminen voi laihduttaa ja silti olla kehopositiivinen. Kysymys on siitä, minkälaista kieltä käytämme ja mitä arvoja ihannoimme. Itsensä rankaisu ja ajatus siitä, että jokin nautinnollinen asia pitää ansaita ei ole kehopositiivisuutta. Se on osa laihdutuspuhetta ja erityisen vahingollista ihmsille, jotka taistelevat esimerkiksi syömishäiriöstä parantuakseen. Varsinkin laihduttamisen promoamiseen voisi käyttää jotain muuta kuin kehopositiivisuusfoorumia. On eri asia kertoa, että syö omalle keholle sopivaa ravintoa josta tulee hyvä olo, kuin mainostaa pudottavansa kesä/joulukiloja tai aloittavansa bikinikuntoon treenaamisen. Vaikka kehopostiivisuus kuuluu kaikille, se kuuluu kuitenkin erityisesti niille, jotka ovat kärsineet ja haluavat pois juuri tämän tyylisestä ympäristöstä.
– Erilaisten kehojen arvottaminen
”Pitää olla vähän pehmee”
”Täytyy olla jotain josta ottaa kiinni”
”Mitä sitten jos on muutama kilo enemmän kun muilla”
”En haluaisikaan olla mikään pulkannaru”
Usein näillä tarkoitetaan hyvää näkemättä kuitenkaan, ettei tarvitse olla pehmeä tai jotain mistä ottaa kiinni. Käyttämällä kuvauksia kuten ”vähän” tai ”muutama”, jätetään ulkopuolelle ne jotka ovat ”paljon” ja ”useampi”. Vähän pehmee ei ole parempi tai arvokkaampi kuin todella paljon pehmee, eikä sitä ajatusta pitäisi ylläpitää. Vaikka tarkoitus olisi vapauttaa ajattelu pois siitä, ettei kaikkien tarvitse esimerkiksi olla laihoja, voidaan pahimmillaan määritellä taas uusi sallivuuden raja; ”vähän”, ”muutama” tms. Pulkannaru tai mikään muukaan sana, jota harvemmin kohdistetaan kenenkään postiivisessa merkityksessä, ei kuuluu kehopositiivisuuteen varsinkaan jos et itse koe olevasi sellainen (vrt. sanan omiminen).
– Vain tietynlaisten kehojen puolestapuhuminen
Tämä liittyy usein ensimmäiseen kohtaan eli laihduttamispuheeseen. Ei sanota ääneen että ihmisellä on oikeus olla sellainen kun on, vaan keksitytään oman elämäntyylin (laihduttaminen, elämäntaparemontti, liikunta) esille tuomiseen. Ihannoidaan suhteellisen ”normaalikokoisia” kehoja, selluliitittomuutta, valkoisuutta ym. Esikuvana klassisen kauniina pidetyt valkoihoiset naiset jotka edustavat maximissaan kokoa 42-44. Itselleni tästä puuttuu radikaalisuus; hieman pyöreä pylly tai tiimalasivartalo ovat osa (erityisesti plussakokoisten) kauneusihannetta eli sitä oikeaa tapaa olla vähän isompi.
– Kaikkien kokemusten yhteen niputtaminen ja sokeus erilaisille tarpeille
Kehopsotiivisuudesta kiinnostuneet henkilöt eivät aina ymmärrä, että vaikka synnymme tänne saman arvoisina, ei meitä kuitenkaan kohdella saman arvoisina. Mulle ei puhuta Englantia baarin vessassa. Afrohiuksiselle suomalaiselle kaverilleni puhutaan. Asia ei ole millään tavalla sama, mutta ehkä auttaa hieman hahmottamaan, miksi 60 kiloinen itseään lihavana pitävä henkilö ei koe samoja haasteita kuin itseään lihavana pitävä 120 kiloinen henkilö. Tämän sanominen ääneen ei väheksy 60 kiloisen ihmisen koettelemuksia, mutta sen sanomatta jättäminen väheksyy 120 kiloisen koettelemuksia. Miksi tästä pelätään puhua? Miksi tästä loukkaannutaan? Miksi tämän ääneen sanominen ja saman painoisten vertaistuen haluaminen synnyttää saivartelua siitä mikä on iso ja mikä ei, ja että lihavuus on samanlainen kokemus kaikilla eikä se ole kiloista kiinni. Mainitseeko seuraamani henkilö joskus myös muiden kokemista haasteista? Osaako hän nähdä ihmisten erilaisen kohtelun? Puhuuko hän vain tiimalasivartaloisen, valkoisen, terveen cis-sukupuolisen heteron oikeuksista?
Näiden lisäksi itseäni häiritsee jatkuvasti käsitellyt, filtteröidyt kuvat tietyistä kuvakulmista , omasta itsevarmuudesta puhuminen samalla vain yleisesti hyväksyttyjä ja hyvinä pidettyjä kuvia postatessa, ”no makeup” tekstit kuvissa joissa on pigmentoidut kulmat ja voluumiripset, tekstit kuten ”olen hyväksynyt selluliittini” ja kuva jaloista joissa ei (kuvan perusteella) ole näkyvillä selluliittia sekä maneerit joihin liittyy esim.jatkuva hiusten koskettelu :) Nämä eivät tietenkään ole merkkejä siitä onko joku kehopositiivinen vai ei, vaan pelkästään omaa pienisieluisuuttani mietityttävät asiat. Mutta hei, en ota sitä niin vakavasti.