No Problem Areas

Jalat. Ne ovat väärän kokoiset.

Selluliittia. Yök.

Persettä, sitä on liian paljon.

Persettä, sitä on liian vähän.

Maha, se pitää peittää, häivyttää, pukeutua imartelevasti.

Rinnat, käsivarret, selkäläskit, naama. Never enough.

Kuka opetti meille,  että vain tietynlaiset vartalot ovat hyviä? Että ne muut, ne eivät kelpaa. Ne eivät ole tarpeeksi.

Kuka opetti näkemään peilistä kaiken muutettavan, valokuvissa kaiken viallisen? Kuka opetti tuntemaan syyllisyyttä syömisestä?  Tuntemaan ahdistusta nautinnosta? Ansaitsemaan syömisen urheilemalla? Keksinyt sanan repsahdus?

Mitäpä, jos päättäisitkin, ettei selluliitti ole rumaa? Jos kauhistelun sijaan ihailisit muhkuraiset reitensä kesällä paljastavan naisen luottamusta vartaloonsa. Mitä, jos päättäisit laittaa päälle sen vaatteen, josta ajattelet, ettei sitä sun vartalolla kuuluisi pitää, nauttisit Suomen lyhyestä kesästä rannalla bikineissä, söisit jälkiruoan ilman kielteisiä ajatuksia, ajattelisit vain hyviä asioita itsestäsi?  Tekisit niitä asioita, jotka on tähän asti odottaneet muutosta, niitä ”sitten kun…”-asioita ja elämyksiä. Mitä tapahtuisi?

Mitäpä, jos päättäisit itse mikä on kaunista; opettelisit, harjoittelisit, kokeilisit?  Puhuisit itsellesi kauniisti, lempeästi, jokaista vartalon kaarta erikseen miettien. Mitä se on tehnyt, mitä se on kokenut, mitä se on  antanut, mihin vienyt.

Rakastuisit itseesi.

Avaisit haavat.

Puhdistaisit ne.