Välillä mua harmittaa miten kapeasti kehopositiivisuudesta puhutaan kun se voisi itsensä rakastamisen lisäksi, tai sen sijaan, käsitellä asioita paljon syvemmin; kyseenalaistaa omia mielipiteitä ja uskomuksia sekä tarkastella etuoikeuksia ja sitä, kenelle meillä asioita myydään, tehdään ja mahdollistetaan. Mukavaahan se ei aina ole. On helppo puhua ihmisille itsensä rakastamisesta aivan kuin se olisi kiinni pelkästään henkilöstä itsestään. Vaikka kuinka olisi tyytyväinen elämäänsä, ympäröivän yhteiskunnan vaikutukselta harva säästyy. 
 
Mulla on asunto, jota voin kutsua kodiksi. Mulla on vakituinen työ ja säännölliset tulot, jotka mahdollistavat paljon. Mulla on koulutus.  Mun ei tarvitse tarkistaa, pääseekö Vallisaaressa liikkumaan pyörätuolilla. Mun ei tarvitse miettiä tai pelätä ihmisten reaktioita sukupuoleeni tai seksuaaliseen suuntautumiseeni liittyen. Mua ei kohdella omassa kotimaassani syrjivästi tai kohdata ulkomaalaisena ulkonäköni tai nimeni vuoksi. Mulla ei ole riippuvuutta.  Asun maassa, jossa on suht turvallista elää ja jonka kieltä puhun. Mun ei tarvitse miettiä voinko kritisoida presidenttiä tai pääministeriä tai saanko kuolemantuomion jos polttaisin siniristilipun.  Lihavanakin olen etuoikeutettu -vaikka harvemmin shoppailen normikokoja  myyvissä kaupoissa, mua on aikuisiällä suurimmaksi osaksi kohdeltu inhimillisesti eikä koskaan lääkäri ole ehdottanut korvatulehduksen hoitoon laihduttamista. Yhteen työpaikan hakuun uskon ulkonäön vaikuttaneen, mutta ymmärrän toisaalta, että kuntosalin respassa työskentelevä pullukka ei ehkä olisi ollut monen mielestä uskottava (olin tuolloin painoindeksin mukaan hieman normaalipainon yläpuolella). Muita tilanteita painoon liittyen on toki ollut, mutta ne harvemmin on estäneet multa esim. työtä, asuntoa tai palvelua.
 
Jos mä jotain yritän itselleni vuodelle 2018 luvata, niin enemmän kiitollisuutta. Asiat voisivat olla niin vitun paljon huonomminkin.