Salainen sola

Ex-uutisankkuri Pirkko Arstila julkaisi kolumnin, jossa hän kirjoitti kassajonossa olleesta nuoresta naisesta mm. näin:

”Kummut, kumpareet ja salainen sola. Tytön ruumiinrakenne oli suomalais-ugrilainen eli lyhyet jalat, pullea takamus, runsas povi – muutaman vuoden kuluttua luvassa olisi paino-ongelmia. Hiukset pitkät ja latvoista hapsuuntuneet. Silmät kuin mascarakraatterit.” 

”Katselin tyttöä ihmetellen, miksi nuori nainen elämänsä heilimöinti-iässä haluaa pukeutua noin rumasti.” 

”Onneksi hänellä on vielä uuma, sitä pitäisi juhlistaa.” 

”Koska sääret ovat arvattavasti tukevat, helman pitäisi olla sopivan pitkä, mutta nilkat saisivat näkyä.” 

Arstila siis kokee, että kassajonossa olevan naisen olisi pitänyt pukeutua kanssashoppailijoitaan varten hameeseen, korostaen Arstilan näkemyksen mukaisesti hyviä puoliaan eli kapeita kohtia vartalossaan, koska kapeus on se mikä tekee meistä kauniita ja haluttavia. Ja se, arvon ihmiset, on naisen tehtävä, olla haluttava, kaunis, seksikäs.

Helsingin Sanomien haastattelussa Arstila totesi halunneensa kiinnittää huomiota siihen, miksi ihminen haluaa korostaa pukeutumisellaan ei niitä positiivisia puoliaan. Arstila ajatteli, että olisi voinut ystävällisesti kertoa naiselle, että hänellä näkyy takaa kaikki läpi – olettaen siis, että nainen ei ollut tästä tietoinen tai että olisi pukeutunut näin vahingossa.  Parasta antia haastattelussa on kuitenkin Arstilan toteamus, että ”kaikilla on vapaus myös arvostella, jos näkee näitä hurjia takapuolia.”

Olen edelleen jokseenkin sanaton Arstilan kirjoituksesta ja sitä seuranneesta haastattelusta.  Siitä, että joku ihminen ajattelee hänen mielipiteellään toisen henkilön vaatetuksesta olevan merkitystä. Naisen ulkonäkö on aina ollut vapaata riistaa, mutta se, että toinen nainen, ja niinkin elämänkokenut kuin  vuonna 1938 syntynyt, nyt jo kahdeksankymppinen Arstila, tekee sitä julkisesti ja perustelee miesten mieltymyksillä, edelleenkin onnistuu yllättämään mut. Ei sillä, että vanhempi ihminen ei saisi sanoa mielipidettään (kuten Arstila MTV 3:lle kertoi), vaan siitä, ettei toisen henkilön ulkonäkö ole Arstilan tai kenenkään mukaan asia, varsinkaan kun kyse ei ole linnajuhlista.Toki, myös omasta mielestäni vaatteet on hyvä valita tilaisuuden mukaan, mutta Arstilan kirjoitus kaupassa tavatusta naisesta ei vaan herätä minussa sympatiaa Arstilaa kohtaan. Pukeutua saa myös miehiä miellyttääksen, kunhan ensin miellyttää itseään. Itse rakastan hameita ja mekkoja ja ilmennän niillä omaa fiilistäni ja sukupuoltani, mutta yhtä paljon kuljen harmaissa verkkareissa tukka sotkuisena treenihien haistessa  kaupan kautta kotiin. Onpa minut bongattu kerran (jos toisenkin) helsingin keskustassa pikkuhousuissa tanssinäytösten yhteydessä.

fb_img_1511029906439.jpg

                                                                      #salaisensolanseikkailut vuonna 2015

Arstila kertoo MTV3:n haastattelussa, että paljastava pukeutuminen ärsyttää. Haastattelijan kysyessä mikä ärsyttämisen aiheuttaa, Arstila ei vastaa kysymykseen. Tulee mieleen, että Arstilalla olisi ehkä itsellään tutkittavaa miksi kehon tai salaisen solan, kuten Arstila sanoo, näkeminen ärsyttää.  Liittyykö siihen kenties näkyvä seksuaalisuus ja sen herättämä epävarmuus, vai kokeeko hän  vartalon esittelemisen jotenkin loukkaavana? Näiden kysymysten äärelle pysähtyessä voi löytää itsestään uusia puolia ja parhaimmassa tapauksessa työskennellä omien ajatusten ja olettamuksien kanssa. 

Toisaalta olen kiitollinen Arstilan kolumnista. Se toi näkyvästi esille kiusaamisen, halventamisen, heteronormatiivisuuden, body – ja fatsheimaamisen jota monet ihmiset kohtaavat useasti niin netissä kuin in real life . Tämä on hyvä tilaisuus myös miettiä, miten maailma on muuttunut  80 vuoden aikana. Laihuus ja sen tavoitteleminen  kaunesihanteena on ollut lähes kaikkien tavoiteltavana – vaikka lihavuusaktivismi ja kehopositiivisuus on syntynyt jo Arstilan elinaikana, ei se ole tullut suuren yleisön tietouteen ainakaan Suomessa kuin vasta muutamia vuosia sitten, kiitos erityisesti Instagramin.  Homous on poistettu Suomen rikoslaista vuonna 1971, tautiluokituksesta kymmenen vuotta myöhemmin; Arstilan nuoruudessa seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuolen moninaisuudesta ei tehty youtube -videoita ja aihe on varmasti ollut monissa piireissä tabu, joten jollain tavalla ymmärrettävästi  vuonna 2017 on helppo olettaa naisen olevan kiinnostunut miehestä – varsinkin jos mietitään, millä tavalla moninaisus näkyy vaikkapa mediassa. 

Haastatteluissa Arstilan puheessa toistuu, kuinka silloin kun hän on ollut nuori, on pitänyt pukeutua niin ja näin. Tarkoittaako tällaisten sääntöjen ja normien toteuttaminen historiassa sitä, että ne olisivat olleet hyviä sääntöjä? Voitaisiinko sen sijaan ajatella, että nykyään ihmiset saavat olla vapaammin sitä mitä ovat ja näin ollen asiat ovat menneet parempaan suuntaan, kunhan kunnioitus muita kohtaan toteutuu? Omat mielipiteet, joita meillä kaikilla toisista on, voi sitten turvallisesti jakaa viina viinipullon ääressä kavereiden kanssa. Paskanpuhuminen yhdistää ihmisiä ja helpottaa elämistä muiden kanssa.

Ps. jos  haluat heiluttaa mukuroita, pukeutua anatomisesti ja esitellä verhottua salaista solaasi: kevään dancehall – tunnit löydät painamalla tästä. Kertakokeilijoille Booty-hanurinheilutusworkshop täällä.  Salaisen solan sheikkailijat, yhdistäytykäämme!

Muoti Uutiset ja yhteiskunta Päivän tyyli

Valtavan ihana

Terve vaan! Hieman on pitänyt kiirettä tanssikeikkojen, koulun ja muun kanssa. Miten ihanaa olisikaan jos kirjoittamisesta maksettaisiin ja sitä voisi tehdä säännöllisesti. Välillä tuntuu että olisi nopeampaa ja helpompaa höpöttää ajatuksia tuubiin, vaikka varmasti siinäkin on omat haasteensa.  Olen myös miettinyt blogin siirtämistä toiselle alustalle, kun mainokset tulevat ärsyttävästi keskelle tekstejä tai erottavat viimeisen lauseen rungosta. Argh.

Asia, josta halusin nyt kirjoittaa, on tämä (pahoittelen huonoa kuvaa):

img_20171105_173820.jpg

Näin kirjoittajat haastattelussa Ylellä, ja sen perusteella sain kuvan kehopositiivisuutta ammentavasta kirjasta, jossa kaksi ylipainon ja ehkä muidenkin ihanteiden kourissa painiskellutta aikuista naista on löytänyt uuden ajattelumallin ja kehopositiivisuuden. Luin kirjan suht nopeasti sen ilmestyttyä, ja olen siitä saakka miettinyt, mitä siitä kirjoittaisin. Luin kirjan vielä uudestaan muutama viikkoa sitten, ja siitä kirjoittaminen tuntui entistä vaikeammalta. Vaikka kuinka yritän katsoa ja lukea kirjaa postiivisesta ja avoimesta lähtökohdasta, päädyn aina samaan tunteeseen: kokonaisuudesaan kirja oli minulle pettymys.

Valtavan ihana – kirjassa on paljon hyvää. Kahden naisen avoin kerronta omasta kropasta, kiusaamisesta ja henkisistä haavoista on tuttua luettavaa. Asioita ei kaunistella. Kirjassa on, vaikkain mielestäni hieman kömpelön tuntuisesti, kerrottu myös muiden naisten tarinoita, joka tuo moninaisuutta naiseuteen ja siihen liittyviin asioihin. Kirjassa osuvasti todetaan, että kauneusihanteista ja niiden tuomasta paineesta voisi katsetta siirtää enemmän naisten omalle vastuulle siitä miten ylläpidämme ihanteita ja minkälaista kieltä käytämme. Seksin ja erityisesti sooloseksin avaaminen on positiivista erityisesti nuorempia lukijoita ajatellen. Monille kirja voi tarjota vertaistukea kehonkuvaan, seksuaalisuuteen, treffailuun ja ikääntymiseen liittyen. Paljon hyvää siis.

Ja kuitenkin, kirja on täynnä laihduttamista ja laihdutuskulttuurin ylläpitämiseen tähtävää kieltä.. Laihdutuskuurien listaaminen ja erilaisten peppujen ja rintojen nimeäminen ulkonäön mukaan, vaikka kuinka huumorilla tehty, tuntuu tarpettomalta eikä mielestäni nosta kirjan arvoa mitenkään.  Lausahdukset, kuten

”naisen koollakaan ei mielestäni ole mitään väliä,  jos nainen itse on tyytyväinen itseensä  (s.11)”,

”naisessa pitää olla jonkinlaista pehmeyttä, ulkomuoto ei saa olla liian kova” (s.23) ,

”kun suurimman osan ajasta pysyy ruodussa, voi itselleen sallia ne satunnaiset lipsahduksetkin” (s.45), 

”herkuttelua on välillä jopa liian helppo oikeuttaa itselleen –” (s.55),  ja

”kuukautisten takia energiantarve saattaa hetkellisesti olla hieman tavanomaista isompi, joten silloin voi antaa itselleen ymmärrystä. Se ei kuitenkaan itsessään ole peruste mässäilylle” (s.55)

edustavat minulle kaikkea muuta kuin kehopositiivisuutta, jolla kirjaa on ainakin osittain markkinoitu.  Huomasin silmämunieni pyörivän myös lukiessani epätoivosta ja turhautumisesta liian pieniin housuihin ja sukkiksiin ahtautuessa. Tietenkin ne ovat liian pienet, jos sovittaa liian pientä kokoa. Se on sitten eri asia, jos omaa koko ei kaupasta löydy. Luonnollisesti kirjoittajien esikuvina ovat Ashley Graham ja Janina Fry upeilla tiimalasivartaloillaan jotka monille ovat saavuttamattomissa. Upeita naisia,ei siinä mitään, mutta olisiko mukaan voinut mahduttaa myös muita vartalonmalleja?

Kyseessä on onneksi vain minun kokemukseni, ja suosittelen henkilöitä jotka eivät triggeröidy laihdutuspuheesta, lukemaan kirjan ja muodostamaan oman mielipiteensä siitä. Tämä tosikko jää odottelemaan uutta suomalaista kirjallisuutta laihduttamiseen, kehopositiivisuuteen ja läskifobiaan liittyen.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä