Iltalehden sivuilla oli upea ilmestys: Ninja Sarasalo, esittelemässä uimapukuja. Puvut sinänsä olivat omaan makuuni hieman tylsiä ja kaikki samantapaisia (eli plussavartaloa imartelemaan (= peittämään) tarkoitettuja), mutta ah, Ninja. Hän on niin….noh, upea. Miten muuten yhdellä sanalla häntä voisi hyvin kuvailla?

Ainoa asia, mikä silmääni kolahti negatiivisesti, oli jutussa käytetty nimitys body positive queen. Hetkinen. Googlasin juttuja Ninjasta ja tarkistelin hänen instagram-tiliään eikä missään ollut juttua body positivismista. Ehkä jopa hieman päinvastoin: arvostamaansa malli Ashley Grahamia mukaillen myös Ninja haluaa erottautua plusmallin tittelistä ja olla vain malli, aivan kuin plussamallin tai xl-mallin ”tittelissä” olisi jotain väärää ja huonoa, johon ei halua identifioitua. 

Miksi Ninjaa tituleerataan jutussa body positive queeniksi? Ei se, että ihminen on iso tai lihava tee hänestä kehopositiivista. Ei Ninjasta eikä Ashleystä, joka juuri heitti märän rätin kehopositiivisuusyhteisölle sanomalla, että  hän joskus tuntee olevansa lihava, mutta muistuttaa silloin itseään olevansa kaunis. Ashley siis rinnasti lihavuuden rumuuteen tai johonkin muuhun epähaluttuun piirteeseen ja teki lihavuudesta tunteen, vaikka lihavuus on osa hyvin monen ihmisen elämää joka päivä, koska he OVAT lihavia, mutta eivät koe sen vuoksi olevansa rumia tai vähempiarvoisia. Lihavuus on ihmisten vartalontyyppi, ei tunne.

Mutta takaisin Ninjaan. Toki, hän on isompi kuin arjessa näkyvät mallit. Häntä voidaan eksotisoida kasvonpiirteiden vuoksi. Hän edustaa joitain hieman lihavempia naisia, mutta ei suinkaan enemmistöä -Ashleyn tavoin myös Ninjan vartalo on kuvista päätellen sitä isompaa vartalonmallia, joka on eniten hyväksytty. Niin sanotun erilaisuutensa vuoksi hänen on helppo ajatella edustavan kehopositivismia. En kuitenkaan huomannut, että hän olisi itse yhdistänyt itseään kehopositiivisuuteen muutamaa instagramissa käyttämää bodypositive-hashtagiä lukuunottamatta. Ehkäpä siis Iltalehden toimittajan olisi syytä tehdä enemmän taustatyötä, ennekuin käyttää marginalisoiduille vartaloille tarkoitettua tilaa omiin tarpeisiinsa noin kevyesti.

Kehopositiivisuus ei ole sitä että poseerataan mallikuvissa normaalia mallia isommassa koossa. Tai sitä, että on pakko rakastaa itseään. Ihminen voi olla kehopositiivinen vaikka inhoaisi itseään enemmän kuin rakastaisi . Kehopositiivisuus ei myöskään tarkoita fyysistä terveyttä tai sitä, että suhtaudutaan kaikkeen postiivisesti. Kehopositiivisuus on kriittisyyttä ja  omien etuoikeuksien tarkastelemista. Kehopositiivisuus on poliittinen tila, joka kysyy miksi ylipäänsä yhdistämme lihavuuden rumuuteen ja ei-toivottuun piirteeseen, ketä varten ylläpidämme kaunesihanteita, mitä normeja ylläpidämme liittyen painoon, ihonväriin, ikään, seksuaalisuuteen ja terveyteen liittyen ja miksi. Kehopositiivisuus on sen näkemistä, että marginalisoidut vartalot elävät hyvää elämää, ovat kykeneviä, arvokkaita, äänekkäitä ja voivat ottaa tilaa samalla tavalla  kuin muutkin ilman tarvetta muuttua, esimerkiksi laihduttaa. Itseään ei tarvitse selitellä eikä puolustella. Kehopositiivisuus näkee, että kaikki vartalot eivät ole tasa-arvoisia, vaan ihmiset ovat etuoikeutettuja eri tavoin. Body positivismi on paikka nähdä eri tavoin syrjittyjä kehoja, erityisesti mediassa näkymättömiin jääneitä lihavia kehoja, eri asennoissa, eri tavoin puettuna, eri tavoin rakastettuina, eri tavoin toimivina ja voimaantua niiden näkemisestä. Se on korjaava kokemus kiusatuille, haukutuille, yksin jätettyille, häväistyille, nolatuille, syömishäiriöistä toipuville tai siitä kärsiville kehoille. Kehopositiivisuus vaatii näkyville lihavia vartaloita kaksoisleukoineen, selkäläskeineen, selluliitteineen, mahoineen. Lyhyillä hiuksilla, afrohiuksilla, hiuksettomina. Representaatiolla on merkitystä. Kehopositiivisuudella on merkitystä. Älkää sorkkiko sitä omien halujenne mukaan sopivaksi.