Kuvia keskivartalolihavista naisista istumassa tai sivuttain nähdään harvoin, jos laisinkaan. Isoa vatsaa ei koskaan näytetä hyvässä valossa. Sellaista vatsaa jolla voi saada istumapaikan esittämällä raskaana olevaa. Sellaista vatsaa johon sopivasti istuvat housut roikkuvat takapuolesta polvitaipeiden kohdalla. Sellaista vatsaa jonka alle mainoskuvissa kauniisti navan kohdalle asettuvat alushousut ärsyttävästi rullaantuvat. Lihavanakin olet väärällä tavalla lihava, kun rasva kertyy vatsaan-aivan kuin se olis ihmisen itsensä päätettävissä, onko läskiä perseessä vai mahassa.

Tässä on yhden vatsan kuva. Se ei edusta vatsaa joka on söpö, naisellinen, kiihottava, puettava, urheilullinen. Mitään, mitä ajatellaan tavoiteltavaksi. Ja silti mä koen olevani kaikkia niitä. Varsinkin liikkeessä näkyvät makkarat jotka ovat hyvin esillä kun tanssin, saa mut hymyilemään ja haluamaan näyttää niitä enemmän.

Tää on mun kroppa. Kroppa joka pystyy aika mahtaviin juttuihin: nappaamaan kiinni musiikin tahdista sekunneissa ja nauttimaan sen tahtiin liikkumisesta, venyy spagaattiin ja nousee päällä seisontaan, kuljettaa pitkin maailmaa, saa orgasmeja, tuottaa mielihyvää, nauttii auringosta, kosketuksesta, syömisestä ja kunnon hieronnasta. Viime aikoina oon oppinut arvostamaan kehoani eritysesti sen kyvystä kertoa mun voinnista ja hälyttää asioista jotka eivät ole hyvin. Liian monesti oon roikkunu kaivon reunalla yhdellä kädellä uskotellen itselleni, että kyllä tää tästä ja hiljentäny kropan viestit. Mulla on vielä paljon opittavaa, jotta ei tarvitsisi päätyä roikkumaan sinne kaivoon, vaan jo pelkkä reunalla istuminen riittäisi. Kiitos, vartalo.