”Viime aikoina” on aika venyvä käsite, ja tarkoittaakin tässä muutamaa kuukautta. Kyllästymisen merkkejä ei kuitenkaan ole havaittavissa, joten päätin esitellä tämän levyn (kuulostan taas 50-vuotiaalta, onneksi en sentään puhu älppäreistä. Kuka siis enää nykypäivänä kuuntelee kokonaisia levyjä? Kaikki on vaan biisejä ja playlistejä ja jatketaan tästä aiheesta joskus muulloin.) teillekin, olkaa siis hyvät; Phillip Phillips ja The World From The Side Of The Moon!

Phillip Phillips on tyhmästä nimestään huolimatta (tai juuri siksi? Olisiko Phillip Phillips muuten suomeksi Pekka Pekkala? Vai Matti Mattila?) vakavasti otettava muusikko, asia jota ei ehkä odottaisi 22-vuotiaalta American Idol-voittajalta. Phillipin musiikki on soljuvaa kitarapop/folkrock-yhdistelmää, jenkkikantrin ja Mumford & Sonsien jalanjäljissä. Matkimisesta en jaksa edes aloittaa keskustelua, samalla tavalla voitaisiin syyttää jokaista popparia Madonnan apinoimisesta. Pointless.

Kuvat on nyysitty Phillipin Instagramista, ylisöpöysvaroitus!

Levyltä julkaistut sinkut Home ja Gone, Gone, Gone ovat kyllä kelpo tanhuja ja jäävät päähän soimaan raivostuttavankin pitkäksi aikaa, mutta levyn ehdotonta herkkua ovat kyllä miehen itse tekemät biisit, joita ovat siis (sattumalta?) lähestulkoon kaikki muut levyn kipaleet. Henkilökohtainen suosikkini on sydänjuuria riipivä A Fool’s Dance. Ihana mies, ihanaa musiikkia.

P.S. Missä vaiheessa minusta tuli tämä ihminen, joka kuuntelee kantria ja folkia ja jonka mielestä kaikki on ihanaa? 15-vuotias minä pyörii haudassaan.