TEHTÄVÄ 4

Tehtävä neljä rakentuu tiettyjen luentomateriaalien sekä käytännön oppitunnin ympärille. Olimme ryhmämme kanssa oppitunnilla Savonlinnan keskussairaalan Helmihuoneessa. Outi-opettajamme on aiemmin ollut ks. yksikössä töissä ja oli osannut hienosti rakentaa meille oppimisympäristön Helmihuoneeseen. Siellä jakauduimme pieniin ryhmiin, joissa sitten rakensimme erilaisia toiminnallisia harjoittelupisteitä erilaisille neurologisille potilaille. Tehtävä neljä tulee siis käsittelemään tehtäväkeskeisen harjoittelun pääperiaatteista.

Vammautumisen jälkeen (otan tässä tehtävässä esimerkiksi aivoinfarktipotilaan) ihmisen voi olla vaikeaa aloittaa omaa arkielämäänsä uudestaan. Infarktin jälkeen ihmiselle jää erilaisia vammoja, jotka jokaisella potilaalla ilmenevät yksilöllisesti. Yleensä infarktipotilaalla jää fyysisesti näkyviin kehon toisen puolen halvaustila; ensin käsi roikkuu ja vähitellen ajan myötä se voi alkaa jäykistymään ja koukistua rintaa vasten. Samoin jalka ei ota kunnolla askelia vaan laahaa perässä tai taittuu esim. nilkasta vääriin asentoihin, kun potilas yrittää ottaa askelia.

 

Tehtäväkeskeisessä harjoittelussa on todella tärkeää että potilas ymmärtää oman kehonsa motoriikkaa, hän ymmärtää kuinka liikkumisen tulisi tapahtua oikeaoppisesti sekä hän osaa eritellä oman kehonsa motorisia häiriöitä. Nämä kolme osa-aluetta muodostavat yhdessä motorisen uudelleenoppimisen yksikön. Potilaan tulee oppia kuntoutuksen aikana aivovamman vaurioittaman lihastoiminnan muuttamista, osata ottaa vastaan harjoitteista saatuja palautteita (oma keho antaa siis palautetta) sekä ymmärtää harjoitteiden tärkeyden. Näiden avulla potilas pääsee etenemään harjoittelussaan tehtävästä toiseen.

Kuntoutuksen alkupuolella painotetaan kognitiivisten toimintojen (mm. muisti, havaitseminen, ajattelu) tärkeyttä. Vähitellen harjoittelu etenee enemmän automaattisemmalle tasolle. Kuntoutuksessa pyritään havaitsemaan vaurioituneita liikkeitä ja kuntouttamaan niitä. Fysioterapeutti käyttää kuntoutuksessa apunaan manuaalisia sekä esimerkkiä näyttäviä ohjauskeinoja. Tärkeää tehtäväkeskeisessä harjoittelussa on se, että liikkeen säätely liitetään tavoitteelliseen toimintaan. Tämä on perustaa sille, että harjoittelun täytyy keskittyä sellaisiin toiminnallisiin tehtäviin joita potilas kohtaa myös omassa arkielämässään. Päivittäisten toimintojen uudelleen oppiminen vaatii potilaalta kuntoutuksen aikana paljon; hänen tulee hallita havainto-, kognitio- ja toimintajärjestelmien ymmärtämistä (mm. miten ja miksi jokin asia tapahtuu). Tällä tavoin hän saa harjoitettua esim. tietynlaisia liikkuvuuksia kehossaan ja vähitellen varmistettua liikkeiden oikeaoppinen suorittaminen.

Tehtäväkeskeisten harjoitteiden tulee olla potilaan omatoimisuutta kannustavaa, monipuolista sekä tarpeeksi haastavaa. Alussa haasteet ja tavoitteet tulevat olla kuitenkin tarpeeksi matalalla, jotta ne on potilaalla mahdollista saavuttaa. Näin hän kokee onnistumisen tunteita ja on motivoitunut jatkamaan harjoitteiden tekemistä. Fysioterapeutin tulee kuitenkin osata nostaa harjoitteiden haastavuutta vähitellen ylöspäin, jotta liikkeiden tekeminen ei rutinoidu ja ala tuottamaan asiakkaalle turhautumista ja helppouden tunnetta. Lopulta tällainen voi viedä harjoitteiden tekemisestä motivaation kokonaan.

Keskussairaalassa ideoin rastin yhdessä luokkakavereideni Mirjan ja Lauran kanssa. Tehtävänämme oli ideoida harjoite jossa käytimme apuna lattialla olevia sinisiä ja punaisia viivoja. Mieleemme tuli heti että infarktipotilaalla kävely on usein tökkivää ja halvaantunut alaraaja menee usein terveen jalan eteen. Näin keskiviivan avulla potilaan huomio kiinnittyisi heti että myös halvaantunut jalka pysyisi käveltäessä ns. ”omalla puolellaan”. Jos harjoite tuntuisi potilaalle liian helpolta, voisi sitä vaikeuttaa myös poikittaisten viivojen avulla. Potilaan kanssa voisi harjoitella esim. tiettyjen askelmäärien ottamista poikkiviivojen välissä ym.. ym.. Keskustelimme myös että jos harjoitteiden suorittaminen ei potilaalla onnistuisi ilman tukea, voisi hän hyvin ottaa tukipinnakseen rollaattorin tai EVA-telineen. Näin hän saisi varmuutta tekemiseensä ja harjoitteet voisivat sujua varmemmin. Viivojen avulla potilas saisi suoraa palautetta suoritukseensa. Näin hän voisi itsekin huomioida ja arvioida suoritustaan. Lisäksi tehtäväkeskeisen harjoittelun kannalta tärkeää olisi myös se että potilas osaisi itse korjata ns. ”virheellistä suoritustaan”.

 

Muita rasteja keskussairaalassa olivat tuolilta ylösnouseminen, portaissa kävely, tasapainoinen seisominen sekä terveellä että halvaantuneella alaraajalla sekä koordinaation harjoittaminen (silmä-käsi-koordinaatio).

Tuolilta ylösnousemisessa luokkamme pojat olivat miettineet oikeaoppista ylösnousemista tuolilta sekä turvallista laskeutumista takaisin istumaan. Halvaantunut puoli kehosta antaa helposti periksi ja hallittu istuutuminen voi olla usein potilaalle vaikeaa. Paljon näkeekin tapauksia joissa potilas rojahtaa (joskus vaarallisenkin näköisesti) taaksepäin kohti tuolia. Poikien harjoitteiden avulla harjoittelun pääkohtana olivat liikkeiden opettelu hallitusti ja rauhallisesti. Seisomaan ponnistaminen tuli tapahtua molemmilla puolilla kehoa, ei vain terveellä jalalla ponnistaen. Outi-opettaja huomioi hyvin myös sen, että korkeammalta tuolilta on helpompaa nousta ensimmäisillä kerroilla ylös. Harjoitteita pystyi sitten myöhemmin vaikeuttamaan siirtymällä matalemmalle tuolille.

 

Porraskävely-rastilla Kaisa ja Jukka olivat hyvin oivaltaneet infarktipotilaalle sopivien harjoitteiden tekemisen. He ajattelivat että portaiden nousemista olisi hyvä harjoittaa ensin muutamalla portaalla esim. Helmihuoneessa, ennen kuin siirryttäisiin oikeisiin portaisiin. Porrasharjoitteessa olisi hyvä harjoitella sekä nousemista että laskeutumista, jotta oikeassa portaikossa tehtävät harjoitteet eivät sitten pelottaisi potilasta. Usein potilaiden pelkotilat estävät harjoitteiden oikeaoppista suorittamista, joten näiden minimoiminen ja ehkäisy ensin helpoimmilla harjoitteilla edistää kuntoutusta varmasti eteenpäin. Tälle rastille Outi antoi vinkiksi että kannattaa hahmottaa portaisiin keskilinja esim. värikkään teipin avulla. Näin potilas pystyy jälleen tarkkailemaan että molemmat alaraajat nousevat/ laskeutuvat oikeassa linjassa. Samalla hän saa suoraa palautetta teippien avulla ja kykenee korjaamaan omaa toimintaansa omatoimisesti.

 

Tyttöjen rastilla harjoitettiin koordinaatiota. Useassa eri tasossa oli koreja ja niissä erivärisiä hedelmiä/ palloja. Harjoitteessa fysioterapeutti pyytäisi potilasta antamaan tietynlaisen esineen ja nostamaan/ laskemaan sen tiettyyn koriin. Lisäksi jos fysioterapeutti haluaa haastaa halvaantunutta kehon puolta, voi hän seisoa siellä puolella. Seuraavaksi hän pyytää taas potilasta ottamaan tietynlaisen esineen ja laittamaan sen fysioterapeutin kädessä olevaan koriin. Tällä tavoin potilas huomioi helposti unohtuvan halvaantuneen kehonsa puolen. Mielestäni todella hyvä harjoite myös!

 

Viimeisellä rastilla Juho + tytöt olivat koonneet tasapainorastin. Rastilla oli kaksi henkilövaakaa vierekkäin. Tavoitteena oli että infarktin saanut potilas seisoisi molempien vaakojen päällä niin, että paino jakautuisi molemmille puolille tasaisesti. Vaaoilla seisoessa potilas näkee suoraa palautetta mittareiden näytöistä ja pystyy näin ollen korjaamaan omaa asentoaan. Hän voi hakea tasapainoaan esim. seisten tai istuutumalla hetkeksi penkille. Infarktin saanut henkilö luulee helposti seisovansa suorassa, mutta totuus onkin sitten jtn. muuta. Tällä vaaka-harjoitteella potilas huomaa kuinka suuret puolierot hänen alaraajojensa painossa voi olla ja näin harjoittaa seisoma-asentoaan paremmaksi.

 

Keskussairaalassa rastien suunnittelu ja toteutus olivat mielestäni mielekkäitä ja helppojakin suunnitella. Kuitenkin oppikurssin edetessä ja tehtäväkeskeisestä harjoittelusta lukiessani sain ks. harjoitteisiin vielä syvällisemmän merkityksen. Fysioterapeutti antaa harjoitteista tietysti palautetta potilaalle, mutta on myös todella tärkeää että potilas itse oivaltaa miten harjoitteiden toteutus sujuu. On hienoa kun potilas huomaa tekevänsä liikkeitä oikein, tai että huomaa pienen virheen ja osaa sen omatoimisesti korjata oikeanlaiseksi. Mielestäni onnistuimme Helmihuoneen harjoiterasteilla oikein hyvin ja ryhmänä oivalsimme mistä liikeharjoitteissa oli kyse!

(pahoittelut isoista kuvista, ne eivät jostain syystä suostuneet muuttumaan pienemmiksi. Mutta kuvista saa ainaki hyvin selvää ;D)

Lähteet:

– Pyöriä, Outi luentomateriaalit