7.6.2017 ♥
Päivä, jolloin suurimmasta unelmastani tuli totta. Silloin meidän pieni peikon poikanen näki päivän valon mitoin 1970g 44cm. Päivä jolloin elämäämme astui ihme, jonka haluaa pitää suojassa kaikelta pahalta. Pieni ihminen, uusi elämän alku. Tyhjä taulu, jota elämä lähtee maalaamaan näköisekseen. Millainen sinä olet, sitä minä olen miettinyt nämä meidän ensimmäiset päivät. Millainen persoona, millaiset tavat. Samaan aikaan tunnen sinut täysin ja toisaalta en lainkaan.
Pippuri syntyi viikoilla 36+1 ja oli viikkoihin nähden pieni kokoinen. Pieni koko selittyi pienellä istukalla, joka oli pahasti kalkkeutunut. Kuulema neljää viikkoa se istukka ei olisi enää toiminut. Onneksi luonto on fiksu ja päätti, että nyt on parempi neidin tulla maailmaan jatkamaan kasvua. Synnytys lähti käyntiin yhtäkkiä vesien menolla ja eteni nopeaa vauhtia. Seurantahuoneessa kerkesin vain pyörähtää, kun sanottiinkin jo, että mennään saliin jatkamaan. Synnytyksestä kirjoitan erillisen postauksen. Neiti voi erittäin hyvin, vaikka onkin pieni. Hän on oikein jäntevä ja tyytyväinen pieni ihminen.
Vajaa vuosi sitten olin samalla osastolla keskenmenon jälkeen ja mietin Markon kainalossa, että joskus. Joskus mekin saamme lähteä synnytyssalista pieni sylissämme. Yhtäkkiä olimme siinä odottamassani pisteessä, pieni rakas ihminen isänsä sylissä ja katsoin vain sitä näkyä. Kuuntelin miten kauniisti M puhui Pippurille, miten luonteva hän oli heti ensitapaamisesta lähtien. Hänestä tuli isä meidän maailman täydellisimmälle neidille. Niin onnellisena, niin helpottuneena. Palaset loksahti kohilleen, en ollu niinkään hämmentynyt, vaan se tuntui niin odotetulta ja luontevalta, että tunsin vain onnea, ehkä jopa itsestäänselvää onnea.
Sitä pysähtyy usein miettimään miten ihmeessä meistä on saatu valmistettua noin täydellinen pieni ihminen. Pieni, mutta niin valmis. Miten hän tunnistaa isän ja äidin äänet. Miten hän tuntee meidän tuutulaulun, johon rauhottuu heti, kun alan laulamaan sitä. Kuinka moottoreiden äänet, joita hän on saanu kuunnella masussa mielin määrin saa hänet rauhottumaan. Kuinka minun syli on jollekin toisinaan ainut paikka mikä kelpaa. Kuinka minä, minä olen pienelle Pippurille ainut oma äiti. Kuinka hän tarvitsee minua, eikä minua voi korvata.
Ensimmäistä kertaa elämässä jokainen onnentoivotus on merkittävä. Sillä olemme erittäin onnekkaita, kun olemme saaneet elämäämme pienen terveän tytön. Se on asia mikä ei ole itsestäänselvyys, meitä on siunattu pienellä. Meille on annettu vastuullinen tehtävä toimia Pippurin vanhempina suojaten ja ohjaten elämän alkutaipaleella. Pippuri – äidin ja isän rakas nyt ja aina. ♥