Erityisherkkä perhe
Asia joka yhdistää meitä. Herkkiä, vaikka niin eri tavoin herkkiä. Ei heikkoja vaan herkkiä, mutta niin mielettömän vahvoja. Se on meidän vahvuus, vaikka se vaatii molemmilta paljon panostusta, että ymmärtää toista ja osaa antaa toiselle tilaa olla sellainen kuin on.
Kukaan muu ei saa mua samalla tavalla solmuun kuin M. Olen itse herkkä, erityisen herkkä, erityisherkkä. Aistit tuntuu olevan ylikierroksilla helposti ja väsyn nopeasti. Miksi M saa mut solmuun? Myös hän on erityisherkkä. Kuuloaisti, hajuaisti, tunteet… on x 10. Kellon tikitys saa hulluksi. Toisen äänensävy merkkaa enemmän kuin sanat. On hankalaa, kun kaksi ihmistä aistii toisen tunteet pienestäkin eleestä ja siinä vaiheessa pitäisi yrittää antaa tilaa toiselle, etenkin jos toisella on se huono päivä. Joskus riittää tekstiviestissä sanamuodon valitseminen, että tiedän toisella olevan huono päivä. Tiedän, että sillon pitäisi antaa vaan olla ja elää itse sitä omaa hyvää hetkeä. Se on vaan yllättävän vaikeeta.
Oikeastaan erityisen hankalaa, olen samaan aikaan huolissani ja stressaantunut toisen murheista. Mietin, että vastuu on minulla saada toinen hyvälle tuulelle. Enkä välttämättä osaa järkeillä itselleni, että nyt tämän suuren murheen nimi saattaa olla vain väsy, joten päiväunille komento olis fiksumpaa kuin alkaa itse murehtia. Alkaa suunnitella suuremman luokan operaatiota. Rasittavaa sanoisin.
Rakastan toisessa erityisherkkyyttä ja samalla vihaan. Kuten itsenikin kohdalla. Olen onnellinen ja koen vahvuudeksi herkän puoleni, mutta tiettyinä hetkinä se tuntuu taakalta. Sillon, kun haluaisi äänettömään, hajuttomaan ja tunnevapaaseen tilaan, jotta hermosto saisi hetken levätä. Mutta on pitänyt ymmärtää, että elämään kuuluu kaikenlainen melu, kaikenlaiset tunteet, erilaiset kivut ja surut, erilaiset valoärsykkeet, kiire, elämänmuutokset. On pitänyt oppia hyväksymään ja tietyllä tasolla vain heittäytyä virran mukaan ja opetella jopa hieman välinpitämättömäksi. Jotta en väsyisi niin helposti. Enkä saa yrittää järkeillä asioita liikaa, koska loppujen lopuksi vain harvassa asiassa on järkeä.
Mitenkäs sitten, kun vauva syntyy? Voisin olettaa, että jos meillä molemmilla on ominaisuus herkkään aistimiseen, tulee myös pikku neiti olemaan herkkä jollain tavalla. Talo täynnä omalla tavallaan herkkiä persoonia. Olemme Markonkin kanssa hyvin eri tavalla herkkiä. Olemme tainneet sanoa puolin ja toisin, että ei olla tavattu toista yhtä herkkää. Samalla yhtä vahvaa ja niin monipuolista ihmistä. Herkästi ja voimakkaasti asioiden aistiminen on iso rikkaus elämässä, kun sitä oppii hyödyntämään oikein. Olen esim. usein sanonut, että M tulee olemaan hyvä työnjohtaja, koska hän osaa lukea ihmisiä ja ohjeistaa jokaista sen mukaan.
Herkkyys ei tässä kohdin meinaa suinkaan sitä, että itkisi herkästä. Tai, että maailma romahtaisi herkästä. Ei suinkaan. En ole herkästi itkevä tapaus ja maailmani vaatii aika paljon, että se romahtaisi, mutta tunneskaala ja tunteiden voimakkuus on toisinaan jotain ihan käsittämätöntä. Joskus tekisi mieli saada itsestään lomaa. Koska se päänsisäinen elämä on niin kirjavaa ja voimakasta suuntaan tai toiseen. Kun on vain vaikea olla välittämättä tai sanoa, että ihan sama.
Olen sanonut, että tässä maailmassa ei ole ketään kuin me. Oon tainnu kuulla muiltakin, että me ollaan kyllä sellanen hullunkurinen pari, että ei paremmasta väliä. Parhaat kaverit, mutta intohimolla varustettuna. Pari, joka ymmärtää yllättävän hyvin toistensa pienetkin nyanssit. Keillä huumori kohtaa. Ketkä saattaa välillä riidellä oikein mallikkaasti, mutta toisessa hetkessä ollaan kuin vasta tavanneet idiootit. Sanotaan vaikka ylpeinä, että ollaan sellanen kiljusten herrasväki. Miten sen osaisi pitää sellaisena? Vaikka välillä meidän keskusteluissa ei ole päätä eikä häntää, kun satutaan samaan aikaan olemaan ylikierroksilla oman hermoston kanssa – en haluaisi muuttaa meidän suhteesta mitään. En mitään.
Ja loppuun lisätään, että myös koiramme Veeti on herkin koira jonka tiedän. Ja sitä samaa on moni muukin sanonut. Jaksan edelleen yllättyä miten pieniin asioihin luppakorvamme reagoi. Naurettiinkin, että me ei voida koskaan ottaa mitään muuta koiraa meille, koska ei ole toista yhtä samanlaista tämän perheen kanssa. Että eiköhän tähän yhtälöön saada vielä yksi pieni Pippuri neiti mahtumaan omineen oikkuineen. :D