Minä kasvatin sinua vain pienen hetken, sinä minua enemmän kuin mikään
”Hyvää syntymäpäivää. Niin minä tuumasin, kun isojen kipujen saattelemana kohtasin pienen ihmeen kädelläni. Aivan liian pienenä, mutta hän oli todellinen, suru oli todellinen. Olinko äiti, oliko tuo minun lapseni. Minun piti hyvästellä jotain mitä en vielä tuntenut, mutta jota rakastin koko sydämestäni. Hänellä on nimi – Sintti. Olin höpöttänyt hänelle, olin nähnyt sydämen sykkeen. Olin silittänyt mahaani. Olin laulanut hänelle ja ajatellut, että hän oppii samalla. Hän oli muuttanut minua enemmän kuin mikään aijemmin. Vanhemmuus on sitä, että vuoronperään kasvatetaan toinen toista– lapsi vanhempia, vanhemmat lasta. Minä kasvatin sinua pienen hetken, mutta sinä ihme kasvatit minua ihmisenä enemmän kuin kukaan muu tässä maailmassa. Kyllä – äidin pieni enkeli odottaa pilven päällä. ”
Keskenmeno. Asia, jota on vaikea käsitellä, koska et oikein tiedä mitä menetät. Saatko ajatella, että menetit lapsen. Vai menetitkö haaveen? Oletko pienelle ihmeelle äiti? Keskenmenossa menetät jotain mitä et vielä tuntenut.
Ikävöit jotain mitä et vielä tavannut. Mutta rakastit suurella sydämellä. Ei näitä asioita selitetä järjellä.
Minä tapasin, tapasin pienen ihmisen alun kädelläni. Olisi tehnyt mieli vain silittää häntä ja sanoa, että kaikki on hyvin. Tulen perässä taivaaseen tutustumaan häneen.
Ensin ajattelin, että olenko turhaan kokenut raskauspahoinvoinnit ja kaikki muut fyysiset oireet.
Jotenkin hetkessä, jossa pieni ihmisen alku oli kädelläni, ei mikään tuntunut turhalta.
Kaikki se kokemani tuntu juuri oikealta ja kaiken sen arvoiselta. Joku sanoisi, että hänhän oli aivan keskeneräinen.
Niin hän oli, mutta ei se estä sitä rakkautta mitä tunsin.
Onko mahdollinen seuraava lapsi ensimmäinen vai toinen? Näitä kysymyksiä sitä käy päässä läpi.
Hetkittäin tuntuu siltä, että olen uusi Ilona, mutta minulta puuttuu jotain. Puuttuu se mikä minua on muuttanut.
Siksi haluan kirjoittaa tästä. Tämä asia muutti minua sen verran, että minulla on sellainen olo, että ihmiset ei tunne minua, elleivät tiedä mitä on käynyt. Toisaalta – tämä on sitä elämää, mitä kaikki muukin on. Ei tätä tarvitse häpeillä tai peitellä.
Mutta tiedän, että joku päivä Jumala vie minut kotiin ja pääsen tutustumaan häneen.
”And from the heavens to the womb to the heavens again
From the endin’ to the endin’, never got to begin
Maybe one day we could meet face to face?
In a place without time and space”
”Lost you before I found you
Gone before you came
But I love you just the same
Missed you before I met you
On earth we never can
But in heaven we’ll meet again”
Minulla on kauniina muistona ultrakuvat, jotka muistuttaa hetkestä jolloin näimme ensimmäisen kerran pienen sydämen sykkivän. Se on edelleen elämäni onnellisin päivä. Vaikka sen hetken muisteleminen tuo silmiin kyyneleet, ne on silti kaiken surun alta onnenkyyneliä.
Kyllä, hän lähti liian aikaisin. Kyllä, minulla on ikävä. Kyllä, hän oli ensimmäinen lapseni, pieni enkelini taivaassa. Olen samaan aikaan surullinen ja onnellinen. En itke sitä, että toisen sydän lopetti sykkimisen, hän on taivaassa. Itken ikävää, jota koen.
Kysyn itseltäni kuka hän olisi tullut olemaan, miltä hän olisi näyttänyt. Hän on minulle konkreettisesti joku, hänellä on nimi ja minä näin hänet. Kivut joita koin hänen takia, teki kaikesta niin paljon konkreettisempaa.
Miksi kirjoitan tästä? Siksi, että itseäni on auttanut muiden kokemusten lukeminen, biisien kuuntelu. Siinä vaiheessa, kun omassa päässä ajatukset on tosi sotkussa on ollu helpottavaa lukea muiden ajatuksia, joissa on jotain järkeä.
Minua on yllättänyt miten moni on kokenut keskenmenoja. Niistä ei vain puhuta. Keskenmenon keskellä monen ajatus on varmasti se, että voiko koskaan saada lasta syliin asti. Muiden kokemukset luo uskoa siinä vaiheessa ja avoin keskustelu on siinä vaiheessa kultaakin kalliimpaa.
Toisaalta ajattelen, että miksi häpeäisin kerto Sintistä. Pikemminkin mietin, että kunnioitan muistoa ja kerron meidän pienestä tarinasta, joka loppui liian aikaisin.
Vaikka tän mamman sydän kokee vielä kipua, pystyn silti hymyilemään samalla, kun kirjoitan tätä tekstiä.
Olen kirjoittanut usean tekstin kohdalla, että se on ollut henkisesti vaikein kirjoittaa. Tämä on silti kaikista vaikein ja rakkain tekstini, jonka olen kirjoittanut. Tietyllä tapaa myös tämän tekstin julkaiseminen pelottaa kaikista eniten.
Olkoon tämä teksti omistettu sille pienelle ihmisen alulle – Sintille.♥
Sille ihmeelle jolle nauroin ekassa ultrassa, että hän on kyllä yhtä suurta sydäntä.
( postaus tuotu edellisestä blogista, kirjoitettu elokuussa 2016)