En ole koskaan riittänyt itselleni

” Joskus toivoisin, että joku ottaisi mieleni, ajatukseni. Mielellään sellainen, joka näkee minussa paljon. Paljon hyvää ja realistisesti kehityskohdat. Oppisin varmasti paljon itsestäni.  Tiedän, että en näe itsestäni kaikkea sitä mitä muut näkee. Tiedän, että näen enemmän negatiivista kuin hyvää. Tiedän, että sillon, kun vajoan lattialle itkemään huonouttani kulutan elämästäni kallisarvoista aikaa turhalle itseinholle. Miksi, miksi en riitä itselleni? Mistä opin olemaan niin kriittinen itselleni, vaikka muille ymmärrystä riittää välistä liiaksikin?

Joskus itkuisin silmin tekisi mieli kysyä äidiltä, että mitä hän näkee minussa. Olenko tullut sellaiseksi millaiseksi hän on minun halunnu tulevan. Vaikka tiedän, että äitini on enemmän kuin onnellinen ja tyytyväinen minuun. Miksi edelleen silloin tällöin unohdan sen? Miksi en voi vain nyt uskoa, että juuri tällaisena minä riitän ja minä olen se ainutlaatuisen ihana Ilona. Ei ole toista minua,  ei kukaan, ei kertakaikkiaan kukaan pysty korvaamaan paikkaani.  Inhoan sitäkin, että M joutuu usein kertomaan minulle mitä minussa on.

Enkä ihmettele, kun hän kysyy ettenkö jo tiedä? Tai olenko unohtanut. Pitäisihän minun tietää, on minulle kerrottu se sadasti ja vielä useammin. Minua on kehuttu, rakastettu ja arvostettu. Ainut, joka ei arvosta minua tarpeeksi olen minä itse.

 

 

Tämä matka itsensä riittävään rakastamiseen tuntuu pitkältä ja joskus jopa mahdottomalta. Joskus tuntuu, että otan yhden askeleen eteen, kaksi taakse. Mutta olen päättänyt sen, minä opin vielä rakastamaan itseäni, arvostamaan itseäni juuri niin paljon
kuin olen osakseni ansainnu.

Tiedän, että kukaan muu ei voi rakastaa minua ehyeksi kuin minä itse. Minun pitää kävellä peilin eteen hyväksyvin ja rakastavin silmin. Minun pitää sanoa itselleni vähintään yhtä usein kuin rakkailleni, että rakastan minua.

Pippurin ei tarvitse koskaan nähdä, että hänen elämän ainoa ja upein äiti väheksyisi itseään. En halua, että hän joutuu koskaan miettimään miksi tuo hänen elämän kirkkain prinsessa ei näe itse sitä loistoa. Minä haluan, että kävelemme käsikädessä ja mainostamme miten upeita prinsessoja olemme.

Mutta onneksi en enää etsi hyväksyntää kaikesta mahdollisesta ja aja sillä itseäni vääriin ratkaisuihin, aja itseäni alemmaksi elämässä.
Onneksi rakastan itseäni jo sen verran, että olen edes vähän jyvällä siitä mitä minussa saattaa rakastaa.
Onneksi olen sen verran vahva jo tänään,että en myöskään ikinä lopeta tämän asian opettelua.

 

Kyllä minä tulen riittämään itselleni vielä joskus, vaikka se vielä hieman hienosäätöä vaatiikiin. Olen jo aika lähellä sitä milloin en epäile hetkeäkään riitänkö. Ehkä muutama rakastan minua lause ja itsetutkiskelumatka sisälleni. Ehkä sitten. Ehkä sitten olen valmis. Tai sitten en, mutta ainakin joka päivä olen päättänyt oppia näkemään uusia hyviä puolia itsestäni ja toisaalta olemaan armollinen niille puolille mitä pitää vielä kehittää. Olen valmis päästämään irti ajatuksesta – minun tulisi olla täydellinen, jotta kelpaan.
En myöskään enää ajattele, että olisin tuottanut elämäni valinnoilla tai vaikeuksilla pettymystä kenellekään.

Olen ymmärtänyt, että kun tähän asti eletty elämä. Koettu matka. Se on tehnyt minusta tämän Ilonan. Tämän Ilonan, jonka kanssa M haluaa odottaa lasta. Tämän Ilonan, joka tuo iloa monen ihmisen elämään olemalla juuri tällainen. Olemaan tämä Ilona, jonka oma äiti ja isä, sisaret, puoliso ja läheiset haluaa pitää turvassa ja rakastaa koko sydämestä.

Nyt on minun aika astua siihen samaan laivaan.”