Mites olis toinen

No onkos vauvakuume? Ei. Silti huomaan suunnittelevani elämää sillä ajatuksella, että millon toinen lapsi voisi syntyä. Mikä toinen? Eihän sellasta edes yritetä, mutta silti jopa uusia rattaita miettiessä mietin sisaristuimen mahdollisuutta. Ja hupsista, mulla olisi nimetkin jo tiedossa. Taidan olla toivoton tapaus.  Toisekseen tiedän tasan, että lapsia ei tehdä niitä siunataan. En silti haluaisi lapsia hirveän isoilla ikäeroilla, haluaisin suoda B:lle leikkikaverin. Toisaalta myös haluan samalla vauhdilla ne kaikki lapset kasvattaa. En näe silti itseäni suurperheen äitinä, ei minun organisointi taidoilla pyöritettäis hirmusta sirkusta. Tää mun taiteilijaluonne tuskin koskaan häviää, eksyn tasaisin väliajoin johonkin omaan maailmaani – myös äitinä ollessa. 

En tunne olevani vajaavainen, en tunne, että elämästäni puuttuisi mitään. Minulla on ihana terveä lapsi elämässäni. Ennen B:tä mulla oli vahvasti olo, että jotain puuttuu, jollekin olisi elämässä tilaa. Olisin varmaan tyytyväinen yhteenkin lapseen, ainakin tällä hetkellä. En myöskään hirveän kaihoisasti mieti raskausaikaa, se on sellanen henkinen maratoni pitää pää kylmänä ja yrittää vain nauttia kaikesta siitä ihmeestä. Minun kohdalla raskaus meinaa jatkuvia lääke- ja sairaalamaksuja. Foolihappoa, Klexanea, Primaspania ja pahimmillaan toinen epilepsialääke rinnalle. En koskaan pysty raskautumaan ilman suunnittelua, sitä pitää käydä ensin parin lääkärin luona juttelemassa, että mites olis, voisinko raskautua. Sinänsä se on aikamoista kalenteri kädessä tekemistä. 

Olen myös hakenut opiskelemaan, joten sekin aiheuttaa päänvaivaa. Opiskelut jäisi väkisin tauolle, jos pieni ikäero on toiveissa. Olis kai tuossa yksi omakotitaloprojektikin edessä. Alkaa ruuhkavuodet hypätä kerralla silmille. Mietin myös paljon kestääkö terveyteni toisen raskauden niinkin hyvin kuin viimeisen. Meniskö toinen raskaus samanlaisella onnenkantamoisella loppuun asti. En jollain tavalla odota sitä, että joka ilta silität mahaa, laitat kädet ristiin ja rukoilet vain kaiken olevan hyvin. Raskaana ollessa ei paljoa voi kuin uskoa ja luottaa, että kaikki menee hyvin. 

Raskaudesta kyllä kaipaan tuuheeta tukkaa, uhkeita muotoa ( etenkin niitä tissejä!). Hyvin voivaa ihoa ja sitä energisyyttä. Kaipaan myös sitä, että oli lämmin ja vaatteet istu päälle. Toisaalta taas niitä yllättäviä ykijä, niitä pattitilanteita, kun mietit oksennatko vai pissaatko lattialle en kaipaa. Sitä närästystä, kun näytät lehmältä yrittäessäsi helpottaa omaa oloa. Niitä öitä, kun syö maitorahkaa siinä toivossa, että närästys helpottaa. Niitä unettomia öitä, nukuin loppuraskaudessa paljon huonommin kuin B:n kanssa. En odota niitä hetkiä ennen merkittäviä ultria. En kaipaa niitä painajaisia. Enkä kaipaa peräpukamia. Enkä jatkuvaa hiivaa. 

Silti mieleni miettii miltä toinen lapseni voisi näyttää, miten erilainen luonne hän olisi. Haluaisin katsella toisiakin pieniä sormia ja kokea sen syntymän ihmeen. Haluaisin kasvattaa sisaruksia. Toisaalta taas haluaisin antaa rajattomasti rakkautta ja huomiota B:lle, mutta toisaalta sisarsuhteella on iso positiivinen merkitys lapsen elämässä. Hän oppisi jakamaan. Toisaalta taas sitä miettii voiko sitä rakastaa jota kuta toista yhtä paljon kuin B:tä. Voiko mun rakkaus riittää toisellekin lapselle. 

Nämä on niitä hetkiä, kun oikeastaan tiedät tasan mitä haluat, mutta silti ajatus heittelee jos lauseita koko ajan esille. Elämäni on kuitenkin nyt monelta osin niin täydellistä, että en haluaisi pilata sitä millään ahnehtimalla liikaa.  Voiko niin edes tällaisen asian kohdalla ajatella? Mitä ajatuksia tämä herättää teissä? 

– ILONA