Never Give Up

4.5.2017 ilonangu

Ajatuksia synnytyksestä

Aika on menny hurjan nopsaan. Nyt eletään viikkoja 31+2, jos neiti tulis isäänsä niin hän syntyisi jo kolmen viikon päästä. On siis ihan aiheellista alkaa miettiä synnytykseen liittyviä asioita. Niinpä tuumimme eilen Markon kanssa synnytysasiat läpi. Meillä puhutaan lähes kaikesta yhdessä ja hyvin usein asiat on ”me” muodossa. Koen, että synnytys on yhtä lailla meille molemmille rutistus, vaikka onhan se fyysisesti rankempaa minulle, mutta Markolla on ihan hemmetin iso merkitys siinä miten tuun jaksamaan synnytyksen läpi. Melkein laitankin asian hänen harteille, että siellä katsotaan millanen mentaalivalmentaja siitä saatais aikasiks. 😀

Meillä on synnytyksessä omia ”hauskoja” lisiä. Klexane lääkitys estää epiduraalin ja spinaalin käytön, jos en ehdi lopettaa lääkitystä ajoissa. Lisäksi uusin epilepsialääke sisältää riskejä synnytyksessä, vaikka ne ei kuulema yleisiä onneksi ole. Kuitenkin riskit joista puhutaan on mm. hengityslama vauvalla. Tästä syystä en halua yhtään enempää lääkkeitä käyttöön, joten jos vain mahdollista niin pyrin menemään mahdollisimman vähillä lääkkeillä tai jopa ihan luomuna.

Tästä syystä päätimme, että synnytys pyritään menemään läpi ainakin ilman epiduraalia tai spinaalia. Myös koetaan molemmat, että on parempi asennoitua vähäiseen kivunlievitykseen niin pää on paremmin mukana. En tiedä miten päin sitä olis jos olis ajatellu saavansa kaikki kivunlievitykset ja sit klexanen takia en sais, vaikka haluaisin. Olis varmaan ahdituspaniikki sen tilanteen nimi ja sanoisin, että ei kiitos, en synnytä.

Puhuttiin miten luovuttamisen hetkellä pitää muistaa päämäärä ja luottaa siihen, että naisen kehossa on sisäinen järjestelmä synnytystä varten, joten annetaan sen toimia. Miten meidän tehtävä on keksiä kaikki mahdolliset keinot miten pysyn mahdollisimman rentona, tunnen oloni turvalliseksi ja luotan omaan kehooni. En tiedä, mutta mulla tuo mies on välillä näissä asioissa viisaampi kuin minä. Siks uskonkin, että meidän tiimi yhdessä saa kyllä rutistettua neidin ulos, vaikka kuinka koskis.

Pahin uhkakuva kivun sietämisen kannalta mulle olis se, että lähtisin synnyttämään jo valmiiks väsyneenä. Tai, että M ei pääsis paikalle syystä tai toisesta, oon laittanu sen jäbän varaan aikas paljon synnytysmaratonin suhteen. Tiedän, että mun kipukynnys laskee kuin lehmän häntä väsyneenä. Muutoin omaan kovan kipukynnyksen ja osaan alkaa hengitellä kivun tullen.

Keskenmenossa mun kivut oli jotain järkyttävää, olin valmis lyömään tajun kankaalle, koska tarjolla ei ollu edes panadolia lievittämään kipua. Siinä tilanteessa olin jo henkisesti niin väsynyt, en osannut odottaa niin kovia kipuja, ei ollu iloista päämäärää miksi jaksaa, en luottanu et kivut loppuu koskaan eikä mulla ollu edes halua jaksaa. Siksi uskon, että synnytys tulee olemaan paljon parempi kokemus, koska odotan sitä jo ensinnäkin innolla ja tiedän, että ne kivut menee aaltomaisesti ja jossain vaiheessa helpottaa. Olen lisäksi siinä vaiheessa sairaalassa, jossa mun ei tarvii huolehtia siitä, että selviänkö hengissä.

Tiedän jo nyt, että tulen varmasti synnytyksen tullen lausumaan yllä olevat sanat ja sanoinkin Markolle, että se saa siinä vaiheessa luvan muistuttaa mua et pystyn kyllä siihen ja se kipu ei oo ikuista. Ei kuitenkaan kliseisiä ” jaksaa jaksaa, painaa painaa” lauseita. Siinä vaiheessa saattais nyrkki heilahtaa. Lyötiin eilen nyrkit yhteen ja sovittiin, että mehän selvitään. Niin me.

Oon perehtynyt aktiiviseen synnytykseen ja miettiny eri asentoja mikä nyt tuntuis luontevimmalta. Lisäksi harkitsen tens-laitteen vuokrausta. Jakkarasynnytys tuntuu jostain syystä mun mieleen käypäiseltä. Lisäksi uskon, että liikkuminen ja rauhassa hengittely auttaa paljon. Ja rauhallinen ympäristö ja rauhallinen läsnäolo Markon puolelta. Onneksi hän ei oo mikään höslä Joonas, koska sillon saisin hermoromahduksen ja parisuhdekriisin aikaisiksi. Saa nähdä mitkä kaikki näistä mun ajatuksista täyttyy tositilanteen tullen.

Uskon, että mun henkisellä valmistautumisella on nyt isoin rooli. Hyväksyn sen, että tulee koskemaan ja ihan h*lvetisti. Tulee epäusko, mutta luotan silti siihen, että mun kehon sisäinen järjestelmä on olemassa mitä synnytykseen tulee. Sillä kivulla on merkityksensä ja jokainen kiputuntemus edistää synnytystä ja vie lähemmäs sitä hetkeä, kun saadaan pikkuinen syliin.

Loppuun linkkaan youtube-kanavan ja nettisivut jossa on paljon hyödyllistä tietoa raskaudesta ja vauva-arjesta. Itse löysin tuolta monta hyvää vinkkiä ja koin videot helpoiksi katsottaviksi.

https://www.youtube.com/channel/UCgZlE_FtPv-od1PSeIjX4gg/featured
http://viva.tamk.fi

– ILONA

Suhteet Rakkaus Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

29.4.2017 ilonangu

Sinulle joka mietit onko enää järkeä jatkaa elämää

P1010575 (1).jpg

Haluan heti alkuun sanoa sen, että pyrin tekemään tästä tekstistä mahdollisimman kauniin ja niin positiivisen kuin tällaisen aiheen ympärillä pystyy tekemään. Kiitos Jumalan, kiitos perheen, kiitos elämän, että saan kirjoittaa tätä. ♥

Eletään vuotta 2012, se vuosi oli minun elämän pohja, se syvin kuoppa. En edes muista miten mustaa täynnä mun ajatukset oli. Muistan silti hyvin sen miten turta ja väsynyt olin. Väsynyt, vaikka nukuin ja nukuin. Miten turtunut mieli pystyi silti olemaan niin pelokas ja ahdistunut, mutta niin välinpitämätön. Miten edessä ei omasta mielestä näkynyt yhtään valoa, joten ei ollut syytä jaksaakaan. Miten vain ajattelin selvitä seuraavaan ja seuraavaan aamuun.

Muistan miten mietin useasti päivässä kuka minua jäisi kaipaamaan. Miten haluaisin, että minulle kävisi jotain. Miten pääsisin helpoiten eroon elämästä. Kuinka halusin turruttaa mieleni keinolla millä hyvänsä, koska olin kääntänyt oman mieleni itseäni vastaan.
Halusin kuolla, mutta pelkäsin kuolla. Todellisuudessa en ole koskaan halunnut kuolla, jos olisin halunnut olisin tällä hetkellä kuollut.
Minun teot ja puheet on ollu avunhuutoja, koska olin itse niin väsynyt ja sekaisin pitämään itsestäni huolta. Olin siellä pohjalla ja olin päättänyt siellä pysyäkin. Samaan aikaan se entinen kunnianhimoinen Ilona muistutti siitä, että minusta olisi voinut tulla jotain ja minun pitäisi yrittää. En vain jaksanut ja siinä samalla iskostin päähäni enemmän ja enemmän sitä ajatusta, että olen epäonnistunut.
Mietin, että toisaalta haluaisin lääkkeen, joka veisi mut pois, toisaalta lääkkeen joka toisi minulle takaisin ilon ja elämänhalun. Se oli oman mielen kanssa kamppailua minuutti minuutilta.

Nyt eletään vuotta 2017 ja tämä vuosi on saanut minut paljon miettimään vuotta 2012. Odotan esikoistani syntyväksi heinäkuussa. En uskonut jossain vaiheessa, että tätä vaihetta tulisin näkemään ja kokemaan. En uskonut, että voisin vielä joskus olla näin onnellinen mitä olen nyt. Tai näin vahva mitä olen. Eilen M sano mulle: ” sulla on kuitenkin niin hyvä itsetunto”. Siis minulla, minulla jolla sitä ei joskus ollut lainkaan, minulla tosiaan alkaa olla hyvä itsetunto. En uskonut, että heräisin onnellisena ja toivottaisin miehelleni hyvää työpäivää ja jäisin kuuntelemaan miten masuasukki myllertää.Äidinvaistot alkaa heräillä ja elämän ihme saa ihan uuden merkityksen. Samalla mietin, että olen ollut omalle äidille samanlainen ihme enkä voisi edes kuvitella miltä tuntuisi nähdä oman lapsen kärsivän niin paljon elämästä. Ilman syytä. Miten elämän iloisesta lapsesta tuleekin niin… niin etäinen ja vieras.
Pelkäsin vuonna 2012, että en ikinä saisi lapsia. En saisi silittää raskausmahaa. Samalla, kun toivoin kuolevani pelkäsin sairastuvani johonkin, joka tappaa minut. Sisälläni asui siis koko ajan pienen pieni valo, joka uskoi parempiin päiviin. Kuolema olis vain tuntunut sillon helpolta ratkaisulta, vaikka ei todellisuudessa siltä ratkaisulta mitä halusin.

Haluaisin sinun, sinun joka mietit miksi jatkaa elämää, pysähtyvän miettimään. Vaikka nyt kaikki tuntuisi kaatuvan päälle ja elämällä ei ole enää mitään tarjottavaa, on edessä ne paremmat päivät, jotka antaa enemmän kuin ottaa. Tahtoisin sinun ymmärtävän, että sinun mieli valehtelee. Sinun mieli tekee sinusta rumemman mitä todellisuus on ikinä ollut tai tulee olemaan. Tahtoisin sinun ymmärtävän, että niin kauan kuin edes mietit miksi jatkaa, on sisällä se pienen pieni valo, joka sinnittelee ja uskoo. Anna sille valolle mahdollisuus.

Ja pyydän, älä mieti, että minä olin jotenkin parempi kuin sinä. Minussa olisi ollut enemmän potentiaalia ja mahdollisuuksia elämään. Että olisin siksi selvinnyt ja saanut kaiken tämän mitä minulla nyt on. Pyydän, älä ajattele, että en minä niin pohjalla ollut. Olin minä.
Minä olen ollut yhtä epätoivoinen ja varma siitä, että ei tässä ole enää mitään järkeä. Olen nähnyt itseni varmasti yhtä rumana ja toivottomana tai ainakin lähes. Mieleni on valehdellut minulle varmasti samalla tahdilla. Enkä uskonut lainkaan tähän hetkeen. Tähän onneen mitä nyt koen.

Vuosi 2017 tulee olemaan elämäni paras vuosi, sitä se on ollut jo tähän asti. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että olen täällä näkemässä kaiken tämän mitä nyt koen. Miten minä saan kokea tämän, vaikka en jossain vaiheessa uskonut sekuntiakaan, että tämä tulisi eteeni.

Jos tämä olis kaikille muistutus siitä, että vaikka tilanne näyttäisi juuri nyt tällä sekuntilla ja minuutilta kuinka epätoivoiselta tahansa. On ne onnelliset päivät siellä edessäpäin. Et ole mielesi vanki loppuelämää. Tulevaisuutta ei ole kirjotettu etukäteen. Elämä voi yllättää ja muuttua sekuntissa niin hyvään kuin siihen pahaankin suuntaan. Anna sille pienelle valolle mahdollisuus. Se voi kasvaa auringon kokoiseksi. Ei hetkessä, mutta pienin askelin. Kun vain annat mahdollisuuden, etkä pelkää elämää.

Suhteet Oma elämä Terveys Syvällistä