Never Give Up

2.3.2018 ilonangu

Anteeksi sinulle rakkaani

Yritän avata sydämeni tässä ja nyt. Yritän kertoa mitä tunnen ja miten riittämättömäksi välistä voi itsensä tuntea. Tämä on teksti äidin sielunelämän ristiriitaisuudesta.

Välillä sataa paskaa niskaan ja välillä sitä vain unohtaa toisen. Ulkokuori ei välttämättä kerro kaikkea sitä väsymystä ja tiedostamatonta stressiä mitä koen. Olen pahoillani, että olen muuttunut, ettei meillä ole aikaa toisillemme. Olen pahoillani, että aina nukahdan leffaa katsoessa, että riitelen, vaikka en edes tiedä miksi. Että tuon elämääsi lisää stressiä kaikkien omien murheidesi keskelle. Olen pahoillani siitä, että en kerkeä ikinä istua alas. Toivoisin tässä vaiheessa, että joku muistaisi etten ole valmis äiti, kaikki tämä on minulle uuden opettelua. Opettelua olemaan joku mitä en ole koskaan aiemmin ollut, mutta olen yhtäkkiä maailman vastuullisimmassa tehtävässä. Olen pahoillani, että olen zombi, jonka jotkut päivät on pelkkää selviytymistä. Ihminen jolla hymy saattaa olla viimeinen asia mihin energiaa käyttää. Onhan se nyt koomista, että Ilona muistuttaa enemmän Surunaa. Ehkä nimen voi vaihtaa?

Uskoisin, että hajoat monet kerrat päässäsi siihen miten en muista sinua. Miten en oikeastaan muista yhtään mitään. Ymmärrän miten vaikea on ymmärtää miten hataraksi pää voi muuttua. Miten vaikutan monesti niin väsyneeltä ja ärtyneeltä. Se huumorintajuinen Ilona on yhtäkkiä aivan jotain muuta. Miten kerron olevani väsynyt ja stressaantunut. Vaikka yrität useimmiten kaikkesi, että meillä olisi hyvä. Olen vain ihminen, jonka ajatukset menee solmuun, eikä itsestäänselvät asiatkaan näyttäydy oikein edessäni. Kärpäset alkaa leikkiä härkäsiä ja lisään vielä bensaa liekkeihin. Kokkaan soppia sopan perään. Ehkä pelkään tulevaa, ehkä pelkään epäonnistuvani?

Olen pahoillani miten saatan unohtaa kertoa miten paljon rakastan. Miten saatan unohtaa kiittää. Olen pahoillani, että spontaanius elämästämme on tauolla. Tiedän, spontaanius on se mitä me rakastetaan! Olen pahoillani, että kertaan huolet lapsestamme yhä uudestaan ja uudestaan. Enkä oikein ole ylpeä siitä miten puran väsyneenä ja pelokkaana asiat sinuun, mutta toivoisin sinun ottavan sen ylpeydellä vastaan – luotan sinuun. Tunteeni näkee vain ne kehen luotan. Olen pahoillani niistä hetkistä, kun yrität nukkua, mutta minun maailma tekee kovaa vauhtia kaatumista helvettiin ja tarvitsen apua. Oletko kysynyt joskus itseltäsi olenko tullut hulluksi? En ihmettele. Univelka tekee ihmiselle ihmeitä – näköjään.

Meillä on ollu aika vaikeaa. Nää vuodet on ollu aika hemmetin tuulisia, monestiko olet kotona miettinyt miten pärjään sairaalassa? Monestiko olet miettinyt miten mulla tai vauvalla menee? Monestiko oot vaan pakottanu itsesi olemaan positiivinen, jotta minä jaksaisin. Monestiko olet miettinyt miten minun olisi hyvä? Olen pahoillani myös siitä, että liian usein näen sinut isänä enkä puolisona. Olen pahoillani, että liian usein määrittelen sinut isän roolin enkä puolison roolin kautta. Olen liian usein unohtanut sinun tarpeet ihmisenä.

Mutta oikeastaan mistään tästä en ole pahoillani sillä tavalla, että kokisin minun täytyvän pystyä parempaan. Enkä usko, että sinäkään toivoisit asioiden olevan toisin. En kirjoita tätä siitä tunteesta, että kokisin sinun olevan pahoillaan. Kirjotan tämän siksi, että olen itse pahoillani siitä, että me olemme toisaalta niin kaukana toisistamme. Tiedän tämän olevan vain hetkellistä. Mutta olen pahoillani siitä haikeudesta, että asiat on nyt hetken niin eri tavalla kuin ennen. Vaikka molemmat meistä on onnellisempia kuin koskaan. Uskoisin silti, että meillä on ikävä toisiamme. Sinuna ja minuna. Ei äitinä eikä isänä. Toivon sinun muistavan, että kaiken sen paskan takana on se sama Ilona johon rakastuit. Se kenen kanssa haaveilit perheestä ja kodista. Olen edelleen se Ilona, jolle esittelit Ferrarin turvaistuinta aikoinaan. Olen edelleen se Ilona joka haluaa tehdä mahdottomasta totta. Minussa elää se toinenkin puoli kuin se joka laskee montako päivää viimeisestä paskasta on.

En ole pahoillani siitä syystä, että elämäni päätehtävä juuri nyt on olla paras äiti tytöllemme. Kuten olet sanonut. Äitinä olo on vain hankalaa. Ihanalla tavalla hankalaa. Voiko siinä edes onnistua? En pyydä anteeksi sillä, että oikeastaan haluaisin anteeksi. Tai kokisin tekeväni väärin.
Ei vain ole sellaista ratkaisua mikä tässä vaiheessa olisi kaikille täydellisen hyvä. Me joudumme venymään. Niin vanhempina kuin puolisoina.

Lopuksi haluaisin sanoa, että lukisitko tämän läpi ja kertoisit kaikki kirjoitusvirheeni. En vain väsyneenä löydä niitäkään. Mutta sinähän tiedät ja minä tiedän, me rakastetaan toisiamme. <3

Suhteet Oma elämä Rakkaus Vanhemmuus

27.2.2018 ilonangu

Mites olis toinen

No onkos vauvakuume? Ei. Silti huomaan suunnittelevani elämää sillä ajatuksella, että millon toinen lapsi voisi syntyä. Mikä toinen? Eihän sellasta edes yritetä, mutta silti jopa uusia rattaita miettiessä mietin sisaristuimen mahdollisuutta. Ja hupsista, mulla olisi nimetkin jo tiedossa. Taidan olla toivoton tapaus. Toisekseen tiedän tasan, että lapsia ei tehdä niitä siunataan. En silti haluaisi lapsia hirveän isoilla ikäeroilla, haluaisin suoda B:lle leikkikaverin. Toisaalta myös haluan samalla vauhdilla ne kaikki lapset kasvattaa. En näe silti itseäni suurperheen äitinä, ei minun organisointi taidoilla pyöritettäis hirmusta sirkusta. Tää mun taiteilijaluonne tuskin koskaan häviää, eksyn tasaisin väliajoin johonkin omaan maailmaani – myös äitinä ollessa.

En tunne olevani vajaavainen, en tunne, että elämästäni puuttuisi mitään. Minulla on ihana terveä lapsi elämässäni. Ennen B:tä mulla oli vahvasti olo, että jotain puuttuu, jollekin olisi elämässä tilaa. Olisin varmaan tyytyväinen yhteenkin lapseen, ainakin tällä hetkellä. En myöskään hirveän kaihoisasti mieti raskausaikaa, se on sellanen henkinen maratoni pitää pää kylmänä ja yrittää vain nauttia kaikesta siitä ihmeestä. Minun kohdalla raskaus meinaa jatkuvia lääke- ja sairaalamaksuja. Foolihappoa, Klexanea, Primaspania ja pahimmillaan toinen epilepsialääke rinnalle. En koskaan pysty raskautumaan ilman suunnittelua, sitä pitää käydä ensin parin lääkärin luona juttelemassa, että mites olis, voisinko raskautua. Sinänsä se on aikamoista kalenteri kädessä tekemistä.

Olen myös hakenut opiskelemaan, joten sekin aiheuttaa päänvaivaa. Opiskelut jäisi väkisin tauolle, jos pieni ikäero on toiveissa. Olis kai tuossa yksi omakotitaloprojektikin edessä. Alkaa ruuhkavuodet hypätä kerralla silmille. Mietin myös paljon kestääkö terveyteni toisen raskauden niinkin hyvin kuin viimeisen. Meniskö toinen raskaus samanlaisella onnenkantamoisella loppuun asti. En jollain tavalla odota sitä, että joka ilta silität mahaa, laitat kädet ristiin ja rukoilet vain kaiken olevan hyvin. Raskaana ollessa ei paljoa voi kuin uskoa ja luottaa, että kaikki menee hyvin.

Raskaudesta kyllä kaipaan tuuheeta tukkaa, uhkeita muotoa ( etenkin niitä tissejä!). Hyvin voivaa ihoa ja sitä energisyyttä. Kaipaan myös sitä, että oli lämmin ja vaatteet istu päälle. Toisaalta taas niitä yllättäviä ykijä, niitä pattitilanteita, kun mietit oksennatko vai pissaatko lattialle en kaipaa. Sitä närästystä, kun näytät lehmältä yrittäessäsi helpottaa omaa oloa. Niitä öitä, kun syö maitorahkaa siinä toivossa, että närästys helpottaa. Niitä unettomia öitä, nukuin loppuraskaudessa paljon huonommin kuin B:n kanssa. En odota niitä hetkiä ennen merkittäviä ultria. En kaipaa niitä painajaisia. Enkä kaipaa peräpukamia. Enkä jatkuvaa hiivaa.

Silti mieleni miettii miltä toinen lapseni voisi näyttää, miten erilainen luonne hän olisi. Haluaisin katsella toisiakin pieniä sormia ja kokea sen syntymän ihmeen. Haluaisin kasvattaa sisaruksia. Toisaalta taas haluaisin antaa rajattomasti rakkautta ja huomiota B:lle, mutta toisaalta sisarsuhteella on iso positiivinen merkitys lapsen elämässä. Hän oppisi jakamaan. Toisaalta taas sitä miettii voiko sitä rakastaa jota kuta toista yhtä paljon kuin B:tä. Voiko mun rakkaus riittää toisellekin lapselle.

Nämä on niitä hetkiä, kun oikeastaan tiedät tasan mitä haluat, mutta silti ajatus heittelee jos lauseita koko ajan esille. Elämäni on kuitenkin nyt monelta osin niin täydellistä, että en haluaisi pilata sitä millään ahnehtimalla liikaa. Voiko niin edes tällaisen asian kohdalla ajatella? Mitä ajatuksia tämä herättää teissä?

– ILONA

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus