Näettekö kuvassa lapsen, joka on tippunut sängyltä, joka on joutunut odottamaan, että äiti tulee vessasta. Lapsen jonka äiti on ollut töissä, lapsen joka on ollut hoidossa, jonka vanhemmat on käynyt baarissa. Näettekö lapsen, joka olisi onneton ja jonka side äitiin on kadonnut. Erotatteko kuvasta onko lapsi saanut korviketta vai rintamaitoa? Omatekemää vai kaupan ruokaa.  Näettekö kuvassa lapsen, joka on kuullut äidin itkevän väsymyksestä. Näettekö kuvasta lapsen, joka on nähnyt äidin turhautuvan. Minä näen kuvasta onnellisen äidin ja onnellisen vauvan. Kaksi ihmistä, inhimillisillä elämän kiemuroilla. Äiti ihminen, lapsi ihminen. Äiti erehtyväinen, lapsi erehtyväinen. 

Helvetti on kaukana täydellisestä, niin on ihmisetkin, jotka antavat ymmärtää ihmisen heikkona hetkenä itse tekevänsä ja kykenevänsä kaikkeen paremmin. Miksi, miksi ihmisten täytyy pönkittää omaa paremmuuttaan ja tuputtaa sitä muille kuin se tekisi heistä parempia ihmisiä? Miksi ne ihmiset saa kokea p*skaa ketkä puhuu oikeasti siitä elämästä niillä elämän oikeilla asioilla. Ketkä ei pelkää myöntää, että käyttäytyy kuten ihminen käyttäytyy. Maailmassa on varmasti niitä viilipytty-ihmisiä ja se ei ole väärin ja se on hienoa. Kaikki ei vain ole sellaisia, kaikille ei ole luotu sellaista persoonaa. Toinen ihminen vain syttyy ja kokee asiat voimakkaammin kuin toinen. Toinen on tarkka pienistäkin asioista, toinen on suurpiirteinen. Toisella on monella tapaa vaikea elämä takana. Toisella on elämässä onnistanut siihen asti paremmin. Toisella on tukiverkkoa kalastamaan Atlantti tyhjäksi, toinen ei saa edes kylän lammesta yhtä sinttiä saaliiksi. Toisella hermosto on herkempi kuin toisella. Toinen on ehkä jollain tavalla luotu äidiksi toinen opettelee parhaalla tavallansa olemaan hyvä äiti. 

Vanhemmuus on kilpailua. Kilpailua siitä kuka ja ketkä on parhaita vanhempia. Kuka onnistuu paremmin paperilla. Kyllä, nimenomaan paperilla. Kuulen puhetta täydellisestä vanhemmuudesta paljon enemmän mitä sitä näen. Valitettavan moni rakentaa täydellistä elämää päähänsä tietäen ettei se sitä oikeasti ole, mutta kokee, että sen pitäisi olla. Miksi perheessä aikuinen ei saisi joskus olla väsynyt? Miksi aikuista ei saisi joskus kiukuttaa? Miksi aikuinen ei saisi tehdä virhettä ja pyytää anteeksi?
Miksi me yritämme olla niin… täydellisiä. Vanhemmuudessa on isompi todennäköisyys epäonnistua kuin onnistua jos asetamme itsellemme kaikki suositukset vanhemmuuden onnistumisen mittariksi. Oikeastaan kukaan ei voi onnistua vanhempana, jos oletetaan, että se kuka ei kykene noudattamaan tai ei halua noudattaa kaikkia suosituksia olisi huono vanhempi.

Toisella ei ole varaa tarjota lapselleen kaikkea sitä ruokaa mitä ehkä olisi hyvä tarjota. Kaikkia niitä harrastuksia joita olisi hyvä harrastaa. Kaikkea sitä tavaraa, josta olisi hyötyä lapselle. Kaikkea aikaa mitä lapsi ehkä tarviisi. Taitoja opettaa kaikkea elämästä mitä elämässä ehkä olisi hyvä oppia. 
Millon vanhempi muuttu robotiksi, jolla ei voisi olla omia heikkouksia ja ongelmia. Kenellä ei olisi se oman elämänkasvu kesken. Jos oletetaan, että elämä on koko elämänmittainen oppitunti, ei kenenkään kannattaisi hankkia lapsia – koska emme ole koskaan valmiita. Emme koskaan pysy tasan samanlaisina.  Me opimme virheistä. Oppiminen loppuu siihen jos yritämme väenvänkään muuttua täydellisiksi. 

Pyrin itse jaksamiseni mukaan parhaaseen, mutta pyrin välttämään liikaa yrittämistä sen uhalla, että alan muuttua kireäksi ja huonosti läsnäolevaksi äidiksi. Ei kai lapseni pyydä minulta kirjekurssin läpäisyä, hän varmasti haluaa nähdä läsnäolevan parhaansa tekevän, mutta kaikkea ennen onnellisen äidin. Mun kauhukuvaksi on muokkautunut ajatus siitä, että unohdan elää perhettä ja alkaisin suorittamaan sitä. Huomaisin 20-vuoden päästä kaiken menneen ohi ja olisin unohtanut olla onnellinen. Olisin unohtanut sen pääajatuksen, kun silitin vatsaani ja katsoin suttuista ultrakuvaa: ” kuinka onnellinen tulenkaan olemaan sinusta”. 

Monella mittarilla mietittynä olen paska äiti. Mutta monella mittarilla mietittynä äärettömän hyvä. Luen lapseni kautta miten meillä menee. Meidän välisen vuorovaikutuksen kautta. Pysähdyin jossain välissä huomaamaan, että lapseni hymyili enemmän isälleen kuin minulle. Olin siinä vaiheessa ollut huolesta lamaantunu ja olin varmaan unohtanut suurimmaksi osaksi hymyillä, olin hoitanut perustarpeet ja jatkanut kotitöitä. Sillon pysähdyin ja mietin, että hitto. Tiskit saa odottaa, nyt me eletään neidin kanssa elämää ja hymyillään elämälle. Pian huomasin meidän kikattavan yhdessä ja välimme lämpeni. 

Voisin hyvin kuvitella kuinka äitifoorumeilla oltaisi kuvaukseni perusteella haukuttu minut maanrakoon siitä miten huonosti onnistun äitinä. On kumma huomata miten jokainen äiti kaipaa sitä rehellistä puhetta, mutta kourallinen heistä anonyyminä repisi suutaan ja koittaisi murtaa toisen äidin itsetunnon. Toisen epäonnistumisilla mässäily on monelle terapeuttista. Samalla musertavaa, kun tajuaa ettei olekaan sen parempi itsekään. 

Meidän polut ei kule samaa kaavaa. Kukaan ei tekisi paremmin minun pestiä tässä perheessä tai mieheni roolia tässä perheessä. Enkä mä sen paremmin tulis soveltamaan sun perheessä paikkaa. Omat polut on kuljettava, koettava ja opittava. Siksi yhdellekään ylimieliselle omaa egoaan pönkittävälle ei ole tarvetta. En usko, että monikaan pahalla tekee sitä, mutta moni antaa sille tietoisesti luvan. Ehkä se on väsymystä ja omaa epävarmuutta, uskon niidenkin tarinoiden takana olevan syy ja selitys. 

Armo.