Minulta on pyydetty useasti synnytyskertomusta, mutta en saanut tekstiä aikaisiksi. Syynä ei ollut ajanpuute, vaan se, että synnytys oli tiedostamattani kuitenkin sellainen kokemus, että jotkut asiat siinä jäi painamaan mieltäni. Heti synnytyksen jälkeen ei ollut mitään mikä mietitytti, asiat alko kumpuamaan vasta pitkän ajan päästä kysymyksinä mieleen. Tästä syystä aina,  kun yritin tuottaa tekstiä se ei vain onnistunut. 

Beata syntyi 7.6.2017 n. kuukautta laskettua-aikaa aijemmin 1970g painoisena 44cm pitkänä tytön tyllerönä. 9 pisteen vauvana. Lähdetään miettimään sitä yötä ja aamua, kun kaikki lähti käyntiin. 
 

Tiistaipäivä oli päivä muiden joukossa, sain viimeiset vauvan tavarat hankittua ja lisäsin instaan kuvan missä kerroin, että koti on nyt täysin vauvaa varten valmis. Kävin tiistaina työpaikalla moikkaamassa työkavereita, jotka piti oman synnytysvalmennuksen minulle ja sillon vielä naureskelin, että ei tämä neiti ole ihan hetkeen syntymässä, varmaan yliajalle menee. 

Illalla sanoin Markolle, että epäilen limatulpan alkaneen irtoilla. Olo oli paria viikkoa aijemmin muuttunut ylipirteästä sangen väsyneeksi, josta mietin et alkaako keho valmistautua synnytykseen. Beata oli muttunut mahassa rauhallisemmaksi, mutta muutoin olo oli aika normaali. Neiti ei laskeutunut vasta kuin salissa. 

Kahden aikaan heräsin yöllä siihen klassiseen oloon, että pissasinko alle vai mitä. Hetken aikaa mietin, että pettikö nyt totaallisesti rakon hallinta vai onko tää lapsivettä. Vielä Markon herättäessä epäilin asiaa. Hyvin pian kuitenkin tajusin, että ei tässä nyt rakko falskaa vaan pitää alkaa lähteä sairaalaan. Kotona rauhassa pakkailin viime hetken tavaroita, keitin Markolle kahvia ja lämmitin ruokaa, että toinen jaksaisi mahdollisimman hyvin. 

Kotoa lähdetiin koko perheen voimin, koira mukaan lukien, koska koiralle piti saada hoitaja. Marko kävi nopeasti vielä minun suostumuksella työpaikallansa pakolliset paperiasiat hoitamassa aamun palaveria varten ja minä kiltisti istuskelin autossa. Auto jätettiin vähän matkan päähän parkkiin, josta köpöttelin synnärin ovelle läähättäen. Hoitajat lieneen mietti, että juostenko sitä tultiin synnyttämään. 

Supistukset alko neljä tuntia vesien menojen jälkeen, sairaalaan tultaessa kätilöt tuumi, että eiköhän neiti viikon sisään synny. Äkkiä kuitenkin koko pakka muutti muotoaan ja tajuttiin, että kyllä tämä neiti tämän päivän puolella syntyy. Supistuksien alettua, muttu ne nopealla aikataululla säännöllisiksi ja sain avuksi tens-laitteen ja jumppapallon. Kiitos ihanan hoitohenkilökunnan he tiesivät tasan toiveeni!Söin leipää ja join mehua vielä synnytyssaliin siirryttyä. 

Tässä vaiheessa pääsemme synnytyksemme hauskaan kohtaan, Markon työmaa sijaitsi ihan sairaalan vieressä, joten synnytyssalista Marko juoksi vielä palaveriin ja sano, että soittaisin heti, kun tilanne kehittyy niin hän juoksee takaisin. Saattaa kuullostaa oudolta, mutta tämä sopi minulle siinä hetkessä hyvin, jotta sain kaikessa hiljaisuudessa keskittyä hengittämiseen ja synnytyslauluun. Sain kipupiikin, supisteluiden puolivälissä, että sain hetken huilahtaa, koska unta minulla oli alla vain 2h ja supistukset ei antanut hetkeäkään hengähdystaukoa. Kipupiikki autto pienen hetken, mutta äkkiä piti taas täysillä keskittyä hengittämään ja äänenkäyttöön. 

Epätoivo iski 8cm kohdalla, epiduraali ja spinaali oli kiellossa Klexanen vuoksi, joten niistä en edes haaveillut. En tosin halunnut niitä muutenkaan. Ihan viimehetkillä laitettiin kohdunkaulan puudute, jonka olin päättänyt ottaa jos se saatais laitettua ihan viime hetkillä. En tosin tiedä auttoko se yhtään mitään, koska kivut oli yhtä helvetilliset siinä hetkessä ennen ja jälkeen. Ponnistusvaihe alko miltein heti puudutteen laiton jälkeen ja supistukset muutti siinä hetkessä muotoaan avautumissupistuksista ponnistusvaiheeseen. Ponnistuvaihe kesti 11min. jonka aikana viime hetkellä alettiin huomata sykkeen laskuja ja haluamani synnytysasennot estettiin. Kieltämättä tuo ponnistusvaihe tuntu aikamoiselta urheilusuoritukselta. 

Se hetki, kun sain pienen ihmeen syliin tuntu niin luonnollisen ihmeelliseltä. Yhdeksän kuukauden lääkärissä ravailut, potkujen kuuntelut ja varmistelut oli ohi. Hän oli siinä. Ne pienet rääkymiset ja se mielettömän pieni nyytti. On vaikea kuvailla miten pieni se 1970g painava vauva rinnalla on. Ihailin pientä ja ihailin tuoretta isää. Nousin hyvin pian synnytyksen jälkeen omille jaloilleni ja en ollut kivulias lainkaan. Salista olisin voinut hypellä osastolle. 

Salissa kuulin sanat, jotka jäi päähän pyörimään. Sanat ”onneksi synnyit nyt, kauaa et olis kestänyt”. Ne sanat oli erittäin kylmäävät äidin korvaan, samalla ne sanat piti kiitollisuutta sisällään enemmän kuin mikään. Halusin vain tietää mitä tapahtui, miten puolitoistaviikkoa sitten ultrattu vauva ei yhtäkkiä voinutkaan hyvin masussa. Istukan paha vajaatoiminta selitti asian ja neitimme on ihme. Se jää mysteeriksi olisiko kontrolli, joka piti olla samana aamuna kuin synnytys, paljastanu Beatan ahdingon.  Sain tässä kuussa vihdoin juteltua hematologin kanssa synntykseen liittyneet ongelmat selväksi. On todennäköistä, että istukan ongelmat johtui minun fosfolipidivasta-aine syndroomasta. 

Nyt alan olla sinut raskauden aikaisista murheista. Nyt osaan olla onnellinen, että meitä on siunattu pienellä ja että Jumala piti pienestämme huolen kuten pyysin. Tätä kiitollisuuden määrää siitä, että kaikki meni hyvin ei osaa selittää. En usko, että kukaan ymmärtää sitä samalla tavalla kuin me ymmärrämme. Tiedämme, että tässä oli rumat mahdollisuudet, mutta kaunis loppu vei voiton. Ja meillä on maailman täydellisin pieni hymytyttö.♥