Minihameita ja raskauskalsareita

Päivät, viikot ja lopulta viimeiset kuukaudet toistivat samaa kaavaa. Riideltiin paljon, useimmiten liittyen mun epätietoon mun tyttäreni siskosta, jota en tässäkään vaiheessa ollut päässyt tapaamaan, aina löytyi selityksiä. Toinen aihe oli tietysti edelleen epäluottamus joka oli kytenyt jo kuukausia.

 

Mieheni, taitava valehtelija vaikka olikin- ei tiennyt että sydämessäni olin tiennyt jo pitkään että joku on vialla ja pahasti. Yritin silti viimeiseen asti uskotella itselleni että hän ei ole tehnyt mitään väärää, stressi vain on ottanut hänestä vallan.

 

Omalle stressilleni ja pelkotiloilleni en halunnut antaa liikaa valtaa koska koin että stressaan häntä vain entistä enemmän mikäli lataan vielä oman tunnelastini hänen harteilleen. Niin vähän tässä vaiheessa vielä tiesin. Hän oli taitava, uskokaa.

 

Hän piti puhelintaan mun näkyvilläni, näyttö auki juuri sen verran etten minä pääsisi sanomaan että hän salailee jotain. WhatsApp ilmoitukset tietysti hiljennetty ja viestittely laskelmoitu niin, että kun mä olen katsomassa (navigaattorin käyttö, tai muun median näyttö mulle hänen näytöltään) ei viestejä tällöin tule. Hän lähetteli kuvia ruuhkista, katso täällä on näin kova ruuhka, mulla menee vielä tunti. Sanottakoon tässä vaiheessa että mä pidän itseäni ihan suhteellisen terävänä ihmisenä, joten tiesinhän mä että jotain paskaa se puhuu mutta silti meidän parisuhteen viimeiseen päivään saakka (johon tullaan vielä) mä uskottelin itselleni että toisesta naisesta tässä ei ole kyse.

 

Olin käynyt kurkkimassa tätä työkaveria muutama otteeseen Instagramista- kaikkea mitä mä en ole. Hameessa kangasta samanverran kun mun raskaus kalsareissa ja tukka niin mintissä että mulla on ollut yhtä laitettu ehkä joskus vuonna 2013, mä sain tästä enemmänkin voimaa kun lannistuin, minkä ihmeen takia mun mies vaihtaisi mut tyttöön, perheensä. Nätti tyttö, mutta minussa hän ei herättänyt mitään muuta (toisinkuin miehessäni jonka pian saisin huomata).