Miten kaikki alkoi

Miten kaikki alkoi?

Mä tapasin töissä miehen joka vei multa jalat alta ensitapaamisella. Ei puhuttu sanaakaan ensimmäisen kerran kun tavattiin, ja siitä menikin useampi kuukausi että tavattiin uudestaan. Silloin oli pakko toimia, olihan tää mies pyörinyt mun mielessä, poistumatta päästä jo kuukausia. En kehdannut töissä kertoa kenellekkään kuinka kuumeisesti halusin yhteyden tähän mieheen, joten etsin hänet instagramista ja laitoin viestin.

 

Long story short- jätin mun edellisen kundikaverin kun nallin kalliolle, koska oli pakko kääntää tämä kortti, katsoa mitä se tarjoaa. Suhde alkoi ja kehittyi nopeasti ja jo alle vuoden päästä ensitreffeistä asuttiin saman katon alla. Kuitenkin punaisia lippuja oli tarjolla matkan varrella useitakin, mutta rakastuneena niitä ei näe. Ensimmäinen iso punainen lippu oli tämän miehen tytär, jonka olemassaolosta tiesin, mutta koskaan en häntä päässyt tapaamaan. Ensimmäisen vuoden nielin tarinan että hän haluaa olla varma ennenkuin esittelee ketään tyttärelleen. Ymmärrän, näin minäkin toimisin ja tulen toimimaan mikäli onni potkaisee ja jonkun ihanan tapaan. Lapset menee aina edelle.

 

Vuodenpäivät söin tätä tarinaa jonka jälkeen aloin hiljalleen kyselemään tän pikkuneidin tapaamisen perään. Vastauksiksi alkoi kuulua erinäisiä tarinoita tän tytön äidin mielenterveysongelmista- jotka myös nielin ja ajattelin että no mähän olen tässä se täysjärkinen, ei hoputeta tän tytön äitiä, meillähän on koko elämä aikaa antaa hänen oppia hyväksymään meidän suhde. Mun (entinen) mies painui jokaiseksi viikonlopuksi omalle äidilleen tyttärensä kanssa, ja mä jäin meille kotiin elelemään perjantaista sunnuntaihin yksin. Tai sinnehän mä kuvittelin hänen menevän, miksipä mä olisin sitä sen kummemmin epäillyt, sainhan mä usein sieltä kuvia, viestejä ja puheluita ja olinhan mä tavannut tän miehen äidinkin joten ajattelin että ei kai ne nyt yhdessä mulle valehtelisi, meidän suhde nyt vaan toistaiseksi toimii tällälailla. Viikot ja kuukaudet kului, enkä mä päässyt tapaamaan tätä tyttöä enkä juurikaan myöskään kuullut mitään tän tytön äidistä, mutta ajattelin että no hänellä on ne mielenterveysongelmat, en puutu. Näin elettiin miltei puolitoista vuotta. Vietettiin uusivuosi 2020-2021 kotona, pienellä porukalla koronan takia, oltiin onnellisia. Siitä 11 päivää eteenpäin vessanpesuaine alkoi haista oudolle ja tissit alkoi painamaan, samana sunnuntaina teinkin positiivisen raskaustestin. Mun (entinen) mies teki alusta saakka selväksi, ettei halua tätä lasta, ei nyt. Kirjoitti viestillä. Istuin kotona Englannissa yksin ja itkin. Mun mies tuli kotiin illalla tapansa mukaan, olihan sunnuntai ja hän oli viettänyt viikonlopun tyttärensä kanssa omalla äidillään. Me vietettiin aika tavallinen sunnuntai ilta, ainoana erona että mä olin kolmannella viikolla raskaana.

 

Seuraavalle viikolle sain lääkäriajat, jossa tuomioksi tuli lähes tyhjä kohtu, jotain niin pientä näkyy että ei voida varmaksi sanoa, mutta ei siellä ainakaan tässä vaiheessa mitään elämää ole. Tämänkin lääkäriajan hoidin yksin ja käsittelin annetun informaation itsekseni. Parin viikon päähän varattiin uusi tsekkaus, jossa löytyi kuin löytyikin sikiöpussi. Se oli kuitenkin tyhjä. Lähdin sairaalasta, yksin tietysti. Pää löi tyhjää. En pysynyt mukana tässä kaikessa. Mukaan annettiin erilaisia lehtisiä, tuulimunaraskauttakohan tässä kohtaa miettivät. Sanoivat että tule kahden viikon päästä uudestaan, niin katsotaan vielä silloin mikä tilanne. Päivät kului aivan sumussa, yritin tukea mun hermostunutta miestä, joka tietysti toivoi että siellä ei vaan olisi mitään muuta kuin se tyhjä sikiöpussi. Elämäni pisimpien kahden viikon jälkeen kävelin jälleen yksin sairaalaan ja laskin pelosta tärisevän kroppani sairaalapedille. Näytölle ilmestyi maailman pienin sydän. Ja sen syke. Itkin yksin. Tiesin että mikä tahansa mun mieheni päätös olisi, mä olin nyt äiti ja valmis kuolemaan ton pienen sydämensykkeen vuoksi. Tarjosin mun miehelle vaihtoehtoa lähteä. Tarjosin useasti, hän päätti jäädä. Hän sanoi että rakastaa ja että kyllä me tästä. Hänellä meni kuukausia päästä sinuiksi mun kasvavan vatsan kanssa, ja mä käsittelin melko pitkälti itsekseni tätä etenevää raskautta. Suomen loma peruuntui, koska korona. Varasin meille monen sadan punnan hotelliloman läheisestä kaupungista, jotta saataisiin vielä kerran viettää loma vain me kahdestaan. Minä tietysti maksoin, koska joutuihan hän maksamaan isoja summia toisesta tyttärestään ja olihan mulla rahaa, miksi en maksaisi. Mentiin lomalle ja mun maha senkun kasvoi. Rakastuin päivä päivältä enemmän pieneen sisälläni kasvavaan tyttäreeni, yksin. Tunsin kokoajan mun miehen etäisyyden tähän asiaan, mutta halusin antaa aikaa, enkä painostaa ketään rakastamaan jotain, jota ei oltu vielä edes tavattu. Tultiin lauantaina takaisin kotiin, ja mun mies lähti riidan saattelemana ”äidilleen”. Minä itkin kotona isoine mahoineni. Mies tuli sunnuntaina takaisin, pyyteli anteeksi ja oltiin taas kovin rakastuineita. Vauvaan ei edelleenkään juurikaan ottanut vatsan läpi kontaktia, mutta minä ajattelin että kyllä se aika tekee tehtävänsä.