Kuilu

Jälleen päivät vaihtuivat viikkoihin ja viikot lopulta kuukausiin. Mun vanhemmat kävivät meidän luona. Toi meidän perheelle tuliaisia, osti meidän perheen ruoat ja juomat. Mun mies katsoi niitä silmiin, hymyili ja kiitti. Oikea family man. Meni välillä tupakalle alakertaan, tai vessaan (kovin usein oli hänellä vessahätä) tai muille pikaisille juoksuille koska suhteesta oli tietysti pidettävä huolta. En enää edes mainitse että sekä minä itse että mieheni, olimme oppineet valehtelemaan minulle jo äärimmäisen taitavasti. Mä yritin muutamia kertoja ottaa eroamisen puheeksi, koska aloin jo kaipaamaan oikeata onnea, tunnetta että olen arvostettu, haluttu ja rakastettu. En tuntenut näistä mitään, paitsi likaisen halun. Hän ei halunnut erota. Hän sanoi että ei ole mitään järkeä ottaa eroamista puheeksi meidän riitojen aikana, me selvitään tästä. (Tätä olen pohtinut paljon näin jälkikäteen, mikä oli mun rooli tässä kipeässä pelissä, miksi hän ei halunnut päästää mua menemään, vaikka elämä oli jo hyvin pitkälti muualla, tai jos ei elämä niin vähintään sydän.)

Yhtenä iltana, meidän tyttären ollessa ehkä 2 kuukautinen, puhuttiin raadollisen rehellisesti. Tai, minä puhuin raadollisen rehellisesti, hän valehteli ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kerroin, että mua taitaa vähän pelottaa, että vieläkin tuntuu että ne viestittelyt sieltä kesältä vähän painaa. Hän kiitti että olin rehellinen, ja sanoi että nyt kaikki paranee, kun ollaan oltu rehellisiä toisillemme. Ja luonnollisesti vannoi, että hädintuskin muisti koko viestittelyä enää. Hänestä huokui helpotus ja onni, minä luonnollisesti mietin että näinhän tämä oli, hänkin on vain ollut stressaantunut, kyllähän jatkuvan riitelyn on ollut pakko imeä hänestäkin enemmän mehua kuin hänellä olisi ollut antaa. Meillä meni hyvin ehkä kolme ja puoli minuuttia.

Hyvin pian tämän ”kaiken muuttaneen” keskustelun jälkeen hän alkoi muuttumaan, jos tässä kohtaa paljon voi enää muuttua. Hänestä tuli ilkeä, viileä ja etäinen. Mä yritin pärjätä parhaani mukaan uudessa äidin roolissani synnytyksen jälkeisissä tiloissani. Meidän tytär joutui sairaalaan useampaan otteeseen, ollessaan vielä ihan pienen pieni vauva joka ajoi mua vielä syvemmälle mun kuiluun. Mun maailmassa, jossa olisin halunnut elää, mun mies olisi vetänyt mua sieltä kuilusta ylös, mutta hän huusi mun kuilun reunalta että kaikki muutkin äidit selviää, miten sinä et ja mitä niihin auttaviin käsiin tulee, ne oli jo tässä vaiheessa jossain ihan muualla, auttelemassa jotain ihan muuta. Mä en poistunut kuukauteen kotoa. Mua pelotti liikaa että mun tyttärelle tapahtuu jotain (tyypillinen oire esimerkiksi raskauden jälkeisessä masennuksessa). Tajusin että mä tarvitsen apua.