Aika kuluu ja tunteet hälvenenät. Pahinta tällaisen kriisin jälkeen on varmaan se, kun mielessäsi olet jo ikäänkuin antanut anteeksi, mutta ylpeys ei kestä sitä myöntää. Ei kestä sanoa toiselle että no kaveerataan nyt vaan. Ylpeys sanoo että älä koskaan anna anteeksi, sydän sanoo että mene eteenpäin ilman kaunaa ja vihaa.

Ensin tulee epäusko, sitten tulee viha ja raivo. Vihan ja raivon jälkeen tuli mulla ainakin uupumus ja hyvin turta olo, joka olikin vain mun mieleni tapa kerätä energiaa uuteen ralliin olla vihainen, oikeastaan melkein edellistä järeämmin, halusin tehdä sen äärimmäisen selväksi. Mun Google haut oli päivätolkulla luokkaa ”kuinka loukata toista pahasti” . Haluaisin sanoa että se oli vitsi, mutta ei vaan ollut. Ihminen menee vihoissansa jännittäviin syövereihin. Tän kakkosaalto vihanpuuskan jälkeen mä tulin tähän missä nyt olen. Hyväksyntä.

Sallin silti itselleni kaikki tunteet. Tänään voi tuntua tältä ja huomenna tolta. Nyt voi tuntua hyvältä ja minuutin päästä huonolta.

Merkkejä jotka silloin näyttivät joltakin muulta, mutta jotka jälkikäteen ovat olleet suoria huutoja tilanteen todellisesta laidasta.

Mun entinen mies (tässä kohtaa tuntuu enää hassulta kirjoittaa mun mies, hänen nimeään en halua julkaista ja mihinkään peitenimiinkään tuntuu vähän hassulta lähteä.) alkoi jossain alkuvuoden tienoilla kysymään multa aika usein, että olikos sulla muuten tällä viikolla yövuoroja, kysyin monesti, että miten ne yövuorot niin tarkoin päivin pitää tietää, vastaus oli tietysti että eikä pidä, kunhan mietti.

Niinä iltoina kun hän oli jo meillä kotona eikä hakenutkaan mua töistä, hän pyysi että laitan bussimatkalta viestiä, että hän tietää että olen kunnossa. Sanottakoon, että muistan sen kalvavan tunteen jonka tää pyyntö joka kerta sai mussa aikaan, mä tiesin jo silloin, ettei se ollut huolissaan mun bussimatkasta, mutta en missään luojan tapauksessa hennonnut epäillä mitään mitä sittemmin paljastui.

Helvetillinen vessaralli. Siis aivan helvetillinen vessaralli. Käytiin vaikka ruokakaupassa, josta oli kotiin matkaa se ehkä viisi minuuttia, niin ”Hei pakko käydä kusella ensin” ja WhatsApp laulaa. Nämäkin kerrat, joka ainoa, jäyti mun sisintä, mutta taas, en mä hennonnut sellaista epäillä.

Sitten on tietysti klassikkoja niinkuin ruuhkat työmatkoilla, palaverit pomon kanssa ja muut työkiireet, mutta ei edes mennä niihin, johan tässä tulee itselle muutenkin melkolailla kusetettu fiilis.

Seuraavat merkit olivat pahimmat ja kuvottavimmat, raskaana olevalle naiselle, ihmiselle joka oli täysin haavoittuvassa tilassa, hormonien ohjailtavana.

Hän tuli kotiin polvet auki, niinkuin niissä olisi asfaltti ihottumaa, töissä kaaduin. Ai. Kaaduitko polvillesi? Hän lähetti töistä kuvan että on raapinut rintakehänsä aivan verille, joku kutittaa. Minä se vaihdoin pyykinpesuainetta sensitiveen että toisen ei tarvitsisi raapia, myöhemmin näin kuvan tän naisen tekokynsistä. Hän kävi työpaikan illanistujaisissa, eikä luonnollisesti vastannut puhelimeensa, aamulla pesin hänen mustan T-paitansa rinnuksista jotakin kuivunutta valkoista. Se ei ollut hammastahnaa. Meidän kodistamme löytyi naisen sukat. Mulla oli ollut ystävä kylässä, joten arvelin niiden kuuluvan hänelle, laitoin kuvan kera viestiä että unohtuikohan jotain. Ei kuulemma unohtunut. Minä pesin sukat ja valehtelin itselleni. Jotain, mitä lie.

Niin selkeitä kun nämä merkit olivatkin, niin mä silti uskoin. Mä en suostunut näkemään mun rakastamassani ihmisisessä mitään noi pahaa. Vasta siinä vaiheessa kun kuvioon tuli kaiken tämän lisäksi se järkyttävä kylmyys ja välinpitämättömyys, vasta silloin mä tiesin.