Päivät, viikot ja lopulta viimeiset kuukaudet toistivat samaa kaavaa. Riideltiin paljon, useimmiten liittyen mun epätietoon mun tyttäreni siskosta, jota en tässäkään vaiheessa ollut päässyt tapaamaan, aina löytyi selityksiä. Toinen aihe oli tietysti edelleen epäluottamus joka oli kytenyt jo kuukausia.

Mieheni, taitava valehtelija vaikka olikin- ei tiennyt että sydämessäni olin tiennyt jo pitkään että joku on vialla ja pahasti. Yritin silti viimeiseen asti uskotella itselleni että hän ei ole tehnyt mitään väärää, stressi vain on ottanut hänestä vallan.

Omalle stressilleni ja pelkotiloilleni en halunnut antaa liikaa valtaa koska koin että stressaan häntä vain entistä enemmän mikäli lataan vielä oman tunnelastini hänen harteilleen. Niin vähän tässä vaiheessa vielä tiesin. Hän oli taitava, uskokaa.

Hän piti puhelintaan mun näkyvilläni, näyttö auki juuri sen verran etten minä pääsisi sanomaan että hän salailee jotain. WhatsApp ilmoitukset tietysti hiljennetty ja viestittely laskelmoitu niin, että kun mä olen katsomassa (navigaattorin käyttö, tai muun median näyttö mulle hänen näytöltään) ei viestejä tällöin tule. Hän lähetteli kuvia ruuhkista, katso täällä on näin kova ruuhka, mulla menee vielä tunti. Sanottakoon tässä vaiheessa että mä pidän itseäni ihan suhteellisen terävänä ihmisenä, joten tiesinhän mä että jotain paskaa se puhuu mutta silti meidän parisuhteen viimeiseen päivään saakka (johon tullaan vielä) mä uskottelin itselleni että toisesta naisesta tässä ei ole kyse.

Olin käynyt kurkkimassa tätä työkaveria muutama otteeseen Instagramista- kaikkea mitä mä en ole. Hameessa kangasta samanverran kun mun raskaus kalsareissa ja tukka niin mintissä että mulla on ollut yhtä laitettu ehkä joskus vuonna 2013, mä sain tästä enemmänkin voimaa kun lannistuin, minkä ihmeen takia mun mies vaihtaisi mut tyttöön, perheensä. Nätti tyttö, mutta minussa hän ei herättänyt mitään muuta (toisinkuin miehessäni jonka pian saisin huomata).

Mieheni ihmetteli käytöstäni, Englannissahan kaikki käyttävät hellyttelynimiä. Totta, mä ajattelin. Taas mä ylireagoin ja hormonipäissäni suurentelen asioita. Tämä asia jäi silti mun takaraivoon enkä päässyt siitä yli pyhällä hengelläkään, yritin uskotella itselleni kaiken parhain päin- samoin teki mun mies.

Tästä jäi meidän suhteeseen aika iso haamu ja aika ajoin mainitsin että en tiedä pystynkö enää olla onnellinen, koska luottamus on rikottu. Mieheni (tässä kohtaa lienee sanomatta selvää että nykyinen entinen mies) tsemppasi ja kannusti mua eteenpäin tässä asiassa- kyllä me tästä päästään yli ja hän tekee kaikkensa saadakseen luottamukseni takaisin, siitä huolimatta että tässä on hänen sanojensa mukaan ollut ainoastaan normaalia kollegojen välistä viestittelyä.

Tässä kohtaa jouduin vetämään tietynlaista hätäjarrua, koska toki mun mieleni valtasi silti pelko, mitä jos se onkin käynyt jossain muualla mun tietämättäni ja tuonut mulle kotiin jonkun taudin, joka voisi pahimmassa tapauksessa häiritä vaikka mun istukan toimintaa. En saanut mielenrauhaa. Hän vakuutti mulle, että hän ei missään tapauksessa ollut koskaan, eikä tulisi koskaan tekemään mitään.

Tässä kohtaa tein päätöksen lakata epäilemästä häntä joka asiasta, olihan hän vakuuttanut mulle ettei mun tarvitsisi missään tapauksessa käydä testauttamassa itseäni sukupuolitautien varalta, mulla, vauvalla tai istukalla ei ole mitään hätää, hän ei koskaan tekisi sellaista. Tuntui vähän helpommalta hengittää. Eihän kukaan laittaisi oman syntymättömän lapsensa henkeä riskiin, ei sillä mitään ole ollut- tyhmät raskaushormonit.

 Hän tuli jatkuvasti kotiin mitä ihmeellisimpiin aikoihin, rahat vähissä ja taskut täynnä selityksiä. Mulla oli kiire rakentaa pesää, vauva oli syntymässä parin kuukauden päästä, joten en ehkä edes muistanut epäillä jokaista liikettä, ja luulen että tässä vaiheessa olin jo liian tottunut siihen kohteluun mitä vastaanotin, että annoin suurimman osan mennä läpi sormien ja tyydyin nielemään selitykset. Mä en kuitenkaan pitänyt tästä uudesta minästä joka musta oli kuoriutunut, mä en ole koskaan antanut kenenkään käyttää itseäni ovimattona ja siltä musta nyt tuntui, matolta jonka yli kävellään kerta toisensa jälkeen.